Väitöskirjani Paikkojen merkitykset subjektiiviselle hyvinvoinnille (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) tarkastetaan 22.8.2024 Itä-Suomen yliopistossa. Tutkimukseni kiinnostuksen kohteena on, millaisia hyvinvointikokemuksia eri ikäiset ihmiset liittävät paikkoihin. Tutkimukseni koostuu neljästä osatutkimuksesta, jotka tarjoavat kuvakulmia lasten, nuorten, vanhempien ja nuorten aikuisten paikoille antamille merkityksille subjektiivisen hyvinvointinsa kannalta.
Väitöskirjatutkimukseni juuret ulottuvat Asuinalueiden kehittämisohjelmaan kuuluneeseen tutkimus- ja kehittämishankkeeseen Asuinalue lapsiperheiden kokemana – hyvinvointi haasteellisessa ympäristössä vuosille 2013–2015. Työskentelin tuolloin Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmeniassa Lahdessa ja pääsin mukaan asuinaluehankkeeseen, jossa tutkimusosuus sidottiin yhteen Lahden kaupungin asuinalueiden kehittämistoimintaan. Kehittämisohjelman tavoitteena oli edistää alueiden elinvoimaisuutta, viihtyisyyttä ja hyvinvointia sekä ehkäistä segregaatiota.
Kun hanke alkoi, en vielä tiennyt, että tulen tekemään sen aineistosta väitöskirjan ja että tulen kulkemaan hankkeessa syntyneiden aineistojen ja ajatusten kanssa vielä vuosia eteenpäin. Tutkimushankkeessa tutkittiin niin laadullisilla kuin määrällisillä menetelmillä ihmisten hyvinvointia asuinalueohjelmaan mukaan päässeillä asuinalueilla, mutta väitöstutkimuksessani päätin tarkastella hyvinvointia paikoissa laadullisten tutkimusmenetelmien kautta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 91 lasta, nuorta, nuorta aikuista ja lapsiperheen vanhempaa. Nuorin osallistuja oli 2-vuotias ja vanhin 60-vuotias. Tutkimusmenetelminä olivat valokuvahaastattelu, piirustusryhmäkeskustelu ja teemahaastattelu.
Asuinalueiden tarkastelu on tyypillisesti kytkeytynyt erilaisiin haasteisiin. Erityisesti sellaisista asuinalueista, joiden asukkaiden sosioekonominen profiili on matala, on tuotettu paljon tietoa hyvinvoinnin riskitekijöistä ja pahoinvoinnin ilmentymistä. Vaikka hyvinvoinnin vajeita on syytä tunnistaa, on niihin keskittyminen saattanut tuottaa myös negatiivisia seurauksia niiden kohteena olevilla alueille, ylläpitää ongelmiin keskittyviä mielikuvia ja jättää piiloon asuinalueiden ja niiden asukkaiden olemassa olevat voimavarat.
Minulla on myös henkilökohtainen kosketuspinta asuinalueiden kehittämisohjelmaan, sillä oma syntymäpaikkani Vaasan Ristinummi pääsi mukaan ohjelman kehitettävien asuinalueiden joukkoon. Vaikka en kovin pitkään elämästäni ristinummelainen ole ollut, olen kuitenkin kohdannut erilaisia naureskelevia heittoja ”slumminummesta” ja kuullut esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kuvaavan Ristinummen asukkaita vaikeiksi asiakkaiksi, joiden ongelmat ovat moninaisia. Lahden kaupungissa kehittämisohjelman pääkohde oli Liipolan lähiö, jolla Ristinummen tapaan on huono maine muiden kaupunkilaisten silmissä. Jos Lahti edelleen tunnetaan joidenkin suomalasten keskuudessa ”Suomen Chicagona”, on Liipola tämän ”Chicagon” pahamaineisin lähiö. Vertaus on kuitenkin huono, sillä vaikka suomalaisten lähiöiden kehitys onkin ollut epäsuotuisaa suhteessa muihin alueisiin, on suomalaiskaupunkien eriytymisen taso kuitenkin kansainvälisessä vertailussa edelleen vähäinen.
Liipolalaiset tunnistavat oman asuinalueensa maineen yleisesti huonoksi, samaan tapaan kuin itse olen tunnistanut syntymäpaikkani Ristinummen maineen huonoksi. Tällä tavalla yhteiskunta, yhteisöt ja niiden yksilöt arvottavat asuinalueita asukkaineen tiettyyn paremmuusjärjestykseen. Marjaana Seppänen (2001; 2014) on Lahden Liipolaa tutkiessaan todennut, että Liipolassa asuvien mukaan maine on syvässä ja liipolalaiset kokevat, etteivät muut arvosta Liipolaa tai liipolalaisia. Samalla kuitenkin voidaan ajatella Liipolan asukkaiden yhteisöllisyyden vahvistuneen ongelma-alueen edustajaksi leimautumisen jaetun kokemuksen kautta.
Omassa tutkimuksessani liipolalaiset kritisoivat joiltain osin asuinaluettaan, mutta kertoivat Liipolan olevan pääasiassa hyvä paikka asua ja korostivat asuinalueensa hyviä puolia negatiivisten sijaan. Myös Lotta Junnilainen (2019) on omassa tutkimuksessaan tuonut esiin, että vaikka kaupunkien lähiöt saattavat sosioekonomisten mittareiden kautta tarkasteltuna näyttää ulkopäin haasteellisina ”ongelmalähiöinä”, kertovat niiden asukkaat elävänsä pääasiassa ei-haasteellista elämää. En halua vähätellä asuinalueiden haasteita, mutta väitän, että asuinalueen vallalla oleva tarkastelu jättää jotain oleellista huomiotta. Olen halunnut väitöstutkimuksellani lisätä asuinalueiden tarkasteluun moninäkökulmaisuutta ja tuoda esiin usein piiloon jääviä hyvinvoinnin positiivisia ilmentymiä erityisesti asuinalueilla, joita sosioekonomisten mittareiden kautta tarkasteltuna pidetään haasteellisina.
Väitöstutkimuksessani olen tuonut esiin sitä, millä tavalla eri ikäiset ihmiset kokevat hyvinvointia paikoissa. Yhtenä tutkimuksen tuloksena esittelen paikan kolme ulottuvuutta, joiden kautta lapset kuvaavat kokevansa hyvinvointia paikoissa. Hyvinvoinnin kokemus paikassa syntyy lapselle mielekkään toiminnan, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja positiivisen tunnekokemuksen kautta. Väitöskirjani yhteenvedosta löytyvä 6-vuotiaan lapsen ottama valokuva ”mörkökivestä” on esimerkki näistä lapselle tärkeistä paikan merkityksistä: valokuvan kivi symboloi lapselle paikkaa, missä on hyvä olla ja missä leikitään yhdessä sisaruksen kanssa. Pieni valokuvaaja on nimennyt kiven sisarensa kanssa mörkökiveksi.
Lapsen ottama valokuva ”mörkökivestä” (Honkanen 2024, 66).
Väitöstutkimukseni tuo esille hyvinvointiin liittyviä paikkakokemuksia, kuten yhteisöllisyyden erilaisia muotoja, erilaisuuden hyväksymisen kokemuksia, voimauttavia luontokokemuksia tai vastavuoroisen arvostavan kohtaamisen hetkiä. Toivon väitöskirjani tarjoavan kuvakulmia paikkojen tarkasteluun hyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkimukseni rohkaisee eri ikäisten ihmisten näkökulmien huomioon ottamista esimerkiksi asuinalueiden, kasvu- ja oppimisympäristöjen sekä hyvinvointipalvelujen kehittämisessä sekä yhdyskuntasuunnittelussa. Käyttämiäni tutkimusmenetelmiä voi soveltaa myös erilaisissa kehittämishankkeissa. Toivon, että oma oppimisprosessini, jonka lopputuloksena väitöskirja on syntynyt, voisi toimia moninäkökulmaisten ajatusten herättelijänä ja kääntää kehittäjien katsetta asuinalueiden haasteista mahdollisuuksiin.
Blogin kirjoitti kehittämissuunnittelija Kati Honkanen