”Olen 23 -vuotias, vanhempieni luona asuva, parisuhteessa oleva ihan tavallinen nuori aikuinen. Perheeni on minulle läheinen ja minulla on paljon sisaruksia. En polta, en käytä huumeita ja alkoholinkäyttökin on satunnaista. Tykkään pyöräillä ja viettää aikaa eläinten kanssa. Olen valmistunut lähihoitajaksi ja tein töitä päiväkodissa, kunnes elämäni muuttui traumakokemuksen myötä. Tässä blogissa kerron, kuinka Varpu-hankkeeseen osallistuminen on vaikuttanut elämääni.”
Euroopan sosiaalirahaston (ESR+) rahoittamalla Live-säätiön ja Valo-Valmennusyhdistyksen toteuttamalla Varpu-hankkeella (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) pyritään vastaamaan kolmeen Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon maakunnissa esille nousseeseen haasteeseen: palveluiden saavutettavuus haja-asutusalueilla, nuorten lisääntynyt päihteiden käyttö ja mielenterveyden haasteet sekä palveluiden vaikuttavuuden todentaminen ja seuranta. Tavoitteena on vähentää nuorten syrjäytymistä matalan kynnyksen palveluita ja toimintatapoja kehittämällä. Hankkeella pyritään ennaltaehkäisemään ongelmien kasaantumista ja tarjoamaan polkuja oikea-aikaisiin palveluihin. Toiminnan keskiössä ovat nuorten toimintakyvyn tukeminen ja seuraaminen sekä toimenpiteiden vaikuttavuuden mittaaminen. Lisäksi hankkeessa kehitetään etäkuntoutusta ja digitaalisia ratkaisuja. Hankkeen tuloksena syntyy yhtenäinen palvelupolkumalli kohti kuntouttavaa työtoimintaa tai muita oikea-aikaisia palveluja sekä etäkuntoutuksen, digitaalisten ratkaisujen ja vaikuttavien menetelmien kuvaukset.
”Kerroin ohjaajalle traumataustastani sekä sen aiheuttamista oireista ja haitoista elämässäni. Hän sanoi näkevänsä kaiken sen alta paljon vahvuuksia ja kehui säännöllistä päivärytmiäni, liikkeelle lähtemistä ja avoimuuttani. Hän kuunteli, ymmärsi minun kuormittuvan herkästi ja jaksoi tsempata eteenpäin. Teimme yhdessä ruokaa ja vahvuusharjoitteita ja kävimme kävelyillä.”
Etsivän nuorisotyön ja työllisyyspalveluiden rinnalla Varpu-hankkeessa on toteutettu syrjäytymisvaarassa oleville nuorille valmennusta, joka on sisältänyt viikoittaisia tapaamisia, esimerkiksi keskusteluja, lenkkeilyä, vahvuus- ja voimavaratyöskentelyä, ruuanlaittoa, tiedon etsintää, tutustumiskäyntejä, tulevaisuuden suunnittelua sekä viranomaisasioiden hoitamista. Valmennusta on toteutettu myös luontoympäristössä eläinavusteisuutta hyödyntäen ja yhteyttä valmennettaviin on pidetty puhelinkeskusteluin ja tsemppiviestein.
”Saimme yhdessä ohjaajan kanssa lähetettyä hakemuksia, joita en ollut saanut tehtyä yksin. Tutustuimme ammattikorkeakouluun, hän oli rinnallani työllisyyspalveluissa ja lääkärikäynnillä sekä auttoi Kelaan lomakkeiden täyttämisessä ja ohjasi katsettani tulevaisuuteen.”
Tässä blogissa nuoren kertoma tarina osoittaa, miten palvelujärjestelmä itsessään ei aina kohtaa nuoren tarpeita ja miten ohjaajan tuenkin avulla voi olla erittäin vaikeaa löytää kuntoutumista tukevia oikea-aikaisia ja saavutettavia palvelupolkuja. Tarvitaan lukuisia yhteydenottoja eri viranomaisiin ja palveluihin. Polku sisältää paljon epäselvyyttä ja kohtaamattomuutta.
”Selvitämme rahoituskuvioita TE-palvelusta ja Kelasta puhelimitse uudelleen. Käymme uudestaan ammattikorkeakoululla, tiedustelemme TE-palveluista, että miten asiassa edetään. Samalla laitan viestiä terveysasemalle ja miepään B-lausunnon saamiseksi. Jäädään odottamaan yhteydenottoa ja vahvistusta, jota ei kuulukaan. Minua jännittää.”
Monien vaiheiden jälkeen nuori saa hyviä uutisia, sillä hän on saanut opiskelupaikan haluamaltaan alalta. Ongelmat eivät kuitenkaan pääty tähän.
”Opo soittaa minulle parin päivän päästä ja kertoo minun saaneen opiskelupaikan!!! Jee, ihan mahtavaa! Yritän tavoittaa TE-palveluita heti. Kukaan ei soita takaisin. Soitan ohjaajalle. Epävarma tilanne jatkuu parisen viikkoa ja olen todella turhautunut ja väsynyt. Minulle kerrotaan opintojen olevan ilmaisia, koska olen työtön. Mutta kukaan ei kerro, millä rahalla voisin elää. Ohjaajani soittaa taas Kelan viranomaislinjalle, josta ohjataan odottamaan päätöksiä. TE-palvelusta soitetaan kymmenen päivän päästä. Työntekijä kertoo olleensa lomalla.”
Haastavat tilanteet jatkuvat opintojen käynnistyessä, mutta myös hyviä asioita tapahtuu. Kun nuoren jaksaminen ja usko itseen on koetuksella, ovat vanhemmat tukemassa, suhde seurustelukumppaniin tiivis, ohjaaja tsemppaamassa, opinto-ohjaaja kannustamassa ja kertomassa, että opintoja on mahdollista keventää ja sovitella yhteen jaksamisen kanssa. Nuori on löytänyt opinnoista uuden kaverin ja psykoterapiakin pääsee vihdoin alkamaan. Silti palapelin palasia on liikaa soviteltavina yhteen.
Saan kielteisen Kelan kuntoutusrahapäätöksen. Tapaamme ohjaajan kanssa samana päivänä ja hoitaja sattuu soittamaan terveysasemalta. Tämä kertoo, että uutta B-lausuntoa onkin haettava miepän kautta ja että omahoitaja on kaksi viikkoa lomalla. Tuntuu hullulta, että olen hakenut kolme kertaa B-lausuntoa reilun vuoden sisällä. En voi saada omaehtoisen opiskelun tukea koska olen alle 25-vuotias ja siksi TE-palvelut ehdotti, että hakisin opiskelemaan kuntoutumista tukevana toimena, mutta sitä Kela ei myöntänyt. Opintotukea en voi saada, sillä polkuopiskelija ei ole virallisesti opiskelija ennen kuin 45 op on kasassa, jolloin voi hakea tutkinto-opiskelijaksi. Mutta en ole oikein työtönkään, mikäli opiskelen. Ohjaaja soittaa puhelun pyynnöstäni TE-palveluihin. Minut ohjataan työkokeiluun, jotta voisin saada työttömyystukea.
Nuoren innostuksella aloitettu opintopolku vaihtuu lopulta järjestelmän erinäisten joustamattomien ehtojen vuoksi opintojen keskeytymiseen.
”Ilmoitan ohjaajalleni keskeyttäväni opinnot ja hakeutuvani vaikka työkokeiluun. Olen niin väsynyt tähän. Turhautunut, koska mikään ei kuitenkaan onnistu. Ilmoitin päätöksestäni kuuliaisesti opolle, tuutorille, tiimille ja ryhmälle. Opo on pahoillaan. Uutta kaveriani harmittaa, mutta lupaamme pitää yhteyttä. Kerron ohjaajalle olevani ihan poikki kaikkeen. Laitan TE-palveluille viestin, että voin olla työtön. Muistan samalla terapiaprosessin ja soitan miepän hoitokoordinaattorille B-lausuntoasiassa terapiaa varten. Tämä ei osaa sanoa muuta kuin, että seuraava aika omahoitajalle on etänä. Ohjaaja yrittää soittaa miepä-hoitokoordinaattorille suostumuksellani. Selittää tilanteen ja kiireen. Lupaavat soittaa uudestaan minulle ja järjestävän lääkäriajan. Minulle soitetaan heti ja saankin ajan nopeasti. Psykoterapeuttiajan saamiseen meni vuosi ja yhdeksän kuukautta haastavassa hakuprosessissa.”
Nuori on palannut lähtöpisteeseen pohtimaan omaa paikkaansa yhteiskunnassa.
”On uusi yhteistyöpalaveri työllisyyspalveluiden, sosiaaliohjaajan ja Varpu-ohjaajan kanssa: Minulle esitellään mahdollisuutta kuntouttavaan työtoimintaan. Kerron, ettei se tunnu oikealta, en halua mitään askartelukerhoa. Sovimme ohjaajan kanssa etsivämme minulle työkokeilupaikkaa ja mietimme kiinnostuksen kohteitani. Laitamme syksyn aikana kolme hakemusta, saan kaikista kieltävän vastauksen. Ilmoitan ohjaajalleni, etten jaksa tätä. Sovimme, ettei loppuvuonna enää tarvitsekaan. Käydään kävelyillä ja keskitytään unelmakartan tekoon. Tammikuussa sitten aloitetaan uudestaan.”
Yksilön kokemuksista palvelujärjestelmän tarkasteluun
Varpu-hankkeessa yksi tärkeä ulottuvuus on ammattilaisten muodostama kehittämisyhteisö, joka koostuu kuntoutuksen ja työllistymisen teemojen parissa työskentelevistä ammattilaisista. Hankkeen alkuvaiheessa kehittämisyhteisö on pohtinut, millaiselle tuelle tunnistetaan olevan tarvetta ennen nuoren kuntouttavaan toimintaan siirtymistä. Tarkastelun pohjan muodostavat niin valmennettavien kokemukset kuin ammattilaisten havainnot. Yhden tarkasteltavan kokonaisuuden muodostavat digitaaliset ratkaisut ja niiden kehittäminen vastaamaan nuorten tarpeita.
Hankkeessa saatujen kokemusten mukaan toimintoihin ohjautuu verrattain paljon nuoria, jotka tarvitsisivat matalan kynnyksen palveluiden sijaan vahvempaa tukea esimerkiksi mielenterveys- ja päihdepalveluista. Nuoren rinnalla kulkiessa monimutkaisessa palvelujärjestelmässä herää kysymys, ovatko olemassa olevat palvelut tehty ihmisiä ja heidän tarpeitaan varten, vai tuleeko palvelua vastaanottavien yksilöiden kyetä sovittamaan itsensä ja tarpeensa olemassa oleviin palveluihin? Varpu-hankkeen ohjaaja kuvaa turhautumistaan:
Mielestäni on erittäin surullista havahtua siihen tosiasiaan, etteivät palvelut tue toisiaan eivätkä nuoren tarpeita vaan jokainen toimii irrallisena osana palapeliä. Kehittämistyön ja inhimillisyyden näkökulmasta on vaikea kuvailla omia tuntemuksiani ohjaajana.
Alueellisten ja valtakunnallisten ESR+-hankkeiden tuloksia tarkasteltaessa on nostettava esiin myös se kriittinen kysymys, millaisia yhteiskunnan ilmiöitä ja ongelmia voidaan hankkeiden avulla ratkaista ja mitkä taas eivät ratkea hankkeiden toimenpiteillä. Hankkeiden avulla voidaan nostaa esille palvelujärjestelmän puutteita ja ongelmia sekä luoda foorumeita, joilla näitä tunnistettuja haasteita voidaan yhteisesti tarkastella ja ratkoa. Matalan kynnyksen toimintaa ja palveluita ehdottomasti tarvitaan, mutta niillä ei useinkaan voida tilkitä erityispalveluiden vajetta tai poistaa tarvetta järeämmille palveluille. Varpu-hankkeen ohjaaja pohtii:
”Onko perusteltua kysyä ääneen, missä palvelujärjestelmän nivelkohdissa ei ole osattu kuulla ja huomioida nuoresta itsestään herännyttä kiinnostusta ja halua lähteä tavoittelemaan opiskelu-unelmia tai ylipäänsä kuntoutua hänelle sopivalla tavalla? Entä kuinka suurella todennäköisyydellä nuori palaa opintoihin kerran niistä ulos jouduttuaan? Mitkä asiat toimivat esteenä palvelujärjestelmässä? Miten tätä palveluiden ketjua ja eri prosesseja voisi tehostaa tai kehittää vaikuttavammaksi? Mihin nuoria ohjataan, kun palveluita ei ole tai työkokeilu-, opiskelu- tai työpaikkoja ei löydy?”
Näiden kysymysten pohtiminen on osa hankkeen vaikuttavuuden arviointia, mikä voidaan nähdä hankeresurssien hyötykäyttönä, kuten myös Anni Hyvärinen on blogikirjoituksessaan todennut (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Vaikka kaikki ongelmat eivät ole hankkeiden ratkottavissa, on tärkeää tuoda esiin sitä hankkeissa syntynyttä kokemustietoa, mitä nuorten haasteista ja palvelujärjestelmän haasteista on tuotettu.
Tekstin ovat kirjoittaneet Miia Saarinen, Varpu-hanke ja Kati Honkanen, Lasten, nuorten ja perheiden osallisuuden koordinaatio.