Jakso 2: Merkityksellinen ja yhdenvertainen harrastaminen
Alkumusiikki kitaralla
Efe: Tervetuloa Vaikuttavia kohtaamisia -podcastin pariin. Tämä podcast tuo esiin lasten, nuorten ja perheiden arkeen ja hyvinvointiin liittyviä aiheita, mutta ennen kaikkea pysähtyy niiden äärelle. Emme etsi nopeita vastauksia tai valmiita ratkaisuja, vaan rakennamme ymmärrystä ilmiöstä yhdessä dialogin kautta.
Harrastaminen on tärkeä osa monen nuoren arkea ja elämää, ja harrastamista pidetään lähtökohtaisesti tavoiteltavana asiana. Se voikin tuoda nuoren elämään monenlaisia hyviä asioita sekä vaikuttaa hyvinvointiin tässä hetkessä ja myös pidemmällä tulevaisuudessa. Merkityksellinen ja yhdenvertainen harrastustoiminta ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, eikä kaikilla nuorilla ole samanlaisia harrastamisen mahdollisuuksia.
Tänään pysähdymme yhdessä pohtimaan, mitkä asiat tukevat sitä, että jokaisella nuorella olisi oma merkitykselliseksi kokemansa harrastus. Minä olen Efe Evwaraye ja kutsun sinut mukaan seuraamaan tätä keskustelua yhdenvertaisesta harrastamisesta. Tänään meidän kanssamme on keskustelemassa jälleen kolme keskustelijaa.
Käydään tiivis esittäytymiskierros. Minua vastapäätä istuu tässä Ronja. Ronja, tervetuloa mukaan podcastiin.
Esitteletkö tiiviisti itsesi ja kerrotko, että millä tavalla sä kytkeydyt tähän meidän keskustelun aiheeseen?
Ronja: Minä olen Ronja ja olen paraurheilija, parauimari. Harrastanut uintia tavoitteellisesti, nykyään en enää puhu uinnin harrastamisesta, mutta olen siis treenannut uintia 10-vuotiaasta asti ja se muuttui tavoitteelliseksi kolmisen vuotta sitten. Sillä tavalla kytkeydyn ehkä sen kokemusasiantuntijuuden kautta tähän aiheeseen.
Efe: Hienoa. Oikein lämpimästi tervetuloa mukaan Ronja. Hienoa kun olet päässyt tänne.
Ronjan vasemmalla puolella istuu Faruk. Moi Faruk. Moi.
Mä esitän sulle saman kysymyksen. Millä tavoin sä kytkeydyt tähän meidän keskustelun aiheeseen? Hei kiitos.
Faruk: Mä oon tosiaan Faruk. Mä oon väitöskirjatutkija Tampereelta ja mä kytkeydyn ehkä tähän keskusteluun sillä tavalla, että mä oon käynyt ympäri Suomea puhumassa kohtaamisen merkityksestä omalla polulla nimenomaan. Että minkälaiset kohtaamiset on tehnyt mun polusta sitten sellaisen kuin se on.
Ja ehkä tänään sitten vähän maistiaisia siitä.
Efe: Mahtavaa. Oikein lämpimästi tervetuloa mukaan Faruk.
Kiitos. Mun oikealla puolella Farukkia vastapäätä istuu puolestaan Maara. Moi Maara.
Maara: Moi. Ja onpa mahtava saada olla täällä teidän kanssa. Eli mä oon Maara ja tuun tuolta STEP-koulutuksesta.
Eli mä oon kasvatus- ja ohjausalan opettaja. Mutta se miten mä kytkeydyn tähän aiheeseen niin se tulee varmaan tuolta sellaisesta kuin NuoRTO-hankkeesta. Eli mä oon nyt kaksi vuotta saanut tehdä tällaista nuorille resilienssiä, Toimijuutta ja Osallisuutta -hanketta, jossa me ollaan koko ajan kytkeydytty siihen merkityksellisyyteen.
Että mikä tekee harrastamisesta merkityksellistä ja mikä saa kiinnittymään lapsen ja nuoren siihen harrastustoimintaan, niin mä ajattelin, että se on se mun näkökulma tänään.
Efe: Tärkeä näkökulma. Kiva kun saadaan se mukaan tähän keskusteluun. Oikein lämpimästi tervetuloa myös sulle, mukaan keskusteluun, Maara.
Maara: Kiitti.
Efe: Me hyödynnetään tässä keskustelussa erätaukomenetelmästä tuttuja rakentavan keskustelun pelisääntöjä, jotka me ollaan käyty myös läpi meidän keskustelijoiden kanssa jo aikaisemmin. Mutta jotta myöskin kuulijat tulevat tutuiksi, käydään ne tiiviisti läpi. Nämä on neljä kohtaa, jotka kuuluvat näin.
Yksi. Kuuntelen toisia, en keskeytä tai käynnistä sivukeskusteluja. Ehkä mä tässä kohtaa ennen kaikkea peräänkuulutan sitä, että sen sijaan, että pohditaan, että mitä mä tuun itse sanomaan seuraavaksi, niin mä pohdinkin sitä, että mitä tää puheenvuorossa oleva henkilö tällä hetkellä juuri sanoo.
Kaksi. Kerron omia kokemuksiani ja ajatuksiani. Tuodaan keskustelua lähemmäs. Pohditaan sitä, että millä tavoin nämä erilaiset aiheet, ilmiöt, muutokset meidän yhteiskunnassa koskien tätä aihetta, millä tavalla ne näkyy, minkälaisia havaintoja mulla on niihin liittyen ja mennään sillä tavoin pintaan hieman syvemmälle.
Kolme. Annan tilaa keskeneräisyydelle ja eri näkökulmille. Maailman ei tarvitse olla valmis tämän yhden keskustelun päätteeksi, joten voit olla rennoin hartein tässä keskustelun aikana. Olla pelkäämättä sitä, että jäät jostain kiinni. Voit rauhassa pidättää oikeuden muuttaa mieltäsi sitten tulevaisuudessa.
Neljä. Kunnioitan toisia ja keskustelun luottamuksellisuutta. Luottamuksellisuutta meillä ei hirveästi tässä keskustelussa ole, kun tämä menee täällä tosiaan eri väyliä pitkin ulos, mutta kunnioitusta sitä vastoin meillä kuitenkin on tosi paljon.
Mennään eteenpäin. Meillä on tässäkin keskustelussa mukana tämmöinen kokemus ääni, lyhyt ääniklippi, joka on nuoren tarina, jossa hän puhuu kohtaamisen ja nähdyksi tulemisen merkityksestä. Kuunnellaan se tähän väliin ja jatketaan sitten keskustelua eteenpäin.
Nuoren puheenvuoro: Moi. Se milloin mulla tuli tosi nähtyä olo mun omassa harrastuksessa yleisurheilussa oli silloin, kun mulla oli tapana paastota joka vuosi päivittäin kuukauden verran. Valmentaja muisti tehdä erikseen mulle omat treenit ja antoi vinkkejä, että miten kannattaa tämä kuukausi toimia.
Oli tosi ihanaa, koska toi ei ollut mitenkään silleen normaali, mutta se kuitenkin oli valmis oppia siitä ja toimia sen mukaan, mikä oli mulle paras tapa. Toiseksi mun elämä ilman urheilua, musta tuntuu, että rehellisesti mun aika olisi mennyt siihen, että mä olisin ollut kännykällä kotona tai katsomassa sarjoja. Eikä siinä ole mitään väärää, mutta mä olen tosi kiitollinen, että kuitenkin se mieluummin siihen, että mä liikuin ja kävin kisoissa, tutustuin uusiin ihmisiin ja haastoin itseäni.
Että joo, tosta mä tulen aina olemaan kiitollinen.
Nuoren puheenvuoro päättyy.
Efe: Näin me kuultiin juuri ääniklippi, jossa hienosti konkretian tasolla avattiin sitä, miltä tuntuu, kun tulee kohdatuksi ja kuulluksi. Minkälaisen jäljen se voi jättää. Mennään tämän klipin saattelemana nyt meidän keskustelussa eteenpäin.
Ehkä tähän kohtaan onkin hyvä esittää tällainen kysymys kuin, että mikä on ollut sulle merkityksellinen harrastuskokemus?
Ronja: Mulle merkityksellinen harrastuskokemus on ollut, mä oon siis harrastanut pitkään ja paljon ja monia asioita myös urheilun ulkopuolella. Ehkä sieltä vedän nyt tämän mun esimerkin. Eli harrastin partiota monta monta vuotta nuorempana ja lapsena.
Siellä olin siis ihan niin sanotusti tavallisessa partioryhmässä ja näkevien joukossa. Itse oon siis sokea, se ei tietenkään kuulijoille välity välttämättä. Mutta mun partionjohtaja tosiaan siis sovelsi meidän partio-ohjelman niin, että mä pystyin osallistumaan samalla tasolla kuin muut.
Ja opetti vaikka muita johtajia leireillä ja retkille, että miten kannattaa opastaa tai miten kannattaa ohjata ohjelma tai mitä kannattaa ottaa ohjelmassa huomioon. Isoin esimerkki ehkä on se, että isossa osassa partiossa on laulaminen ja nuotiolaulut. Ja hän siis on kirjoittanut käsin pisteillä meidän nuotiolaulukirjan minulle, jotta mä pystyin osallistumaan niihin nuotiohetkiin. Niin se jäi kyllä edelleen lämmittämään mieltä hyvin paljon.
Maara: Vau, kuulostaa kyllä mahtavalta kokemukselta. Ja mä ajattelin, että mun on ehkä helppo liittyä tohon, koska partio on ollut mulla itselläni myös se, mikä on ollut se merkityksellinen harrastus, ja missä ne on ne monet merkitykselliset kokemukset jotenkin rakentunut. Että mä en ehkä pysty jotain yhtä yksittäistä sieltä nostamaan, mutta mä ajattelen, että se millainen mä oon tänä päivänä tässä hetkessä, niin partiolla on ihan hirveä iso merkitys siihen, minkälainen musta on tullut ja minkälainen ammatillinen polku on lähtenyt jotenkin rakentumaan.
Että mä ajattelen, että ehkä sellainen suurin oppi partiosta ja elämässä ylipäätään on ollut se, että kun ei tarvi itse osata kaikkea. Että aina löytyi se joku toinen, joka osasi tehdä sen asian ja auttaa ja tukee. Ja sitten jotenkin se sellainen vahva osallisuuden kokemus, että vaikka oli tosi nuori, niin saatiin kyllä vastuuta ja saatiin tehdä ja saatiin onnistua.
Ja sitten myös se, että kyllähän me epäonnistuttiinkin monta kertaa, mutta sekin oli niin kuin sallittu. Niin mä ajattelen, että kyllä se partio on itellään se vahva pohja.
Faruk: Mä alan epäilemään pikkuhiljaa, että tässä rekrytoinnissa on nyt otettu tämmöinen partiokriteeri, koska pakko yhtyä tähän täysin samaan. Pieni taustatarina, mä olen pakolaisena muuttanut 2001 Suomeen ja aikoinaan Hämeenlinnassa mä olin ehtinyt asuva vajaan puoli vuotta Suomessa.
Päädyin sitten tämmöiseen, Hämeenlinnassa tämmöinen lähiökeskus tai tämmöinen nuorten monitoimimesta. Se oli menossa kiinni, mutta sitten siinä oli viereisessä huoneessa kuitenkin jotain tyyppejä.
Mä menin istumaan niiden viereen. En juurikaan puhunut Suomea, mutta sitten sinne tulee joku tyyppi ja alkaa puhumaan. Sitten se katsoo mua, että hei, kukas sä olet? No Faruk. Sanoi että no tervetuloa Jänkhäklubiin. Siitä on sitten lähtenyt itsellä. Ei nyt varsinainen partio, mutta me ollaan käyty monta kertaa sillä porukalla Lapissa vaeltamassa.
Tehty muun muassa 40 ja 50 kilometrin alle 24 tuntiin talvella, tämmöisiä kävelyjä. Se oli mulle hirveän merkityksellinen porukka, koska esimerkiksi suomen kielen taito, siinä sitten tuli aika vahvasti harjoiteltua ja se tuli aika vahvaksi sen porukan puitteissa.
Mutta joo, partio. Mä luulen, että nimenomaan partiossa se yhteisöllinen tekeminen, se yhteistyö on sinällään niin keskeinen asia. Mä luulen, että suurimman merkityksellisyyden luo se itsellä ainakin.
Ronja: Joo, ehdottomasti.
Efe: Kiitos. Ronja, ole hyvä. Sä komppasit siihen, minkälaisia ajatuksia sulla tuli mieleen.
Ronja:
Joo, siis on ja se yhteisöllisyys on yksi tosi tärkeä. Jos mennään nyt myös tästä partiokuplasta, vaikka partiokupla on hyvä kupla, siellä on hyvä ihmisen olla. Mutta mennään sen ulkopuolelle ja mietin myös sitä urheilussa, että aikanaan mulla ei ollut välttämättä omaa treenijoukkoetta.
Tai siis oli mulla treeniryhmä, mutta meitä oli tosi eri ikäisiä ja on meitä edelleen. Koko kilpaurani olen treenannut samassa ryhmässä. Kun mä aloitin siinä, niin mä olin nuorin ja mulla ei oikein ollut ketään siellä kenen kanssa mä saatoin ikään kuin jakaa tuskan treenaamisesta, sekä ilon että ehkä pienen tuskan siitä treenaamisesta. Mutta on todennut, että meillä on siellä naamat vaihtunut, osa on pysynyt samana ja osa on vaihtunut. Meillä on tullut uusia ihmisiä ja kun on löytynyt samanhenkistä porukkaa siihen meidän ryhmään, niin siitä on myös tullut paljon mielekkäämpää siitä treenaamisesta.
Vaikka se aikaisemmin oli totta kai, se itse urheilun tuoma haaste on ollut mulle aina mielekästä. Mutta myös se, kun on tullut yhteisöllisyyttä siihenkin harrastukseen, niin se on tehnyt siitä paljon mielekkäämpää. Ja kyllä mä siinä mielessä komppaan, mitä Faruk sanoi, että yhteisöllisyys on iso asia ja se on tosi tärkeä, koska se myös tuo sen tunteen, että kuuluu jonnekin.
Ja sen mä koen olevan yksi kaikista tärkeimmistä asioista ja myös yksi iso syy, minkä takia mä tykkään urheilusta niin paljon. Että mulla on paikka, minne mä kuulun sataprosenttisesti ilman, että mun tarvii jotenkin yrittää sopia joukkoon, vaan se on joukko, missä mä olen ja minne mä kuulun.
Faruk: Eikö tämä tavallaan se itse kuulumisen tunne, niin eikö se sisällä jollain tasolla sitä kohdatuksi tulemista? Vaikka se ei ole jotenkin tietoisesti tehty selväksi, niin se tavallaan kätkee sen sisälleen sen, että sinä olet kohdattu ja oot ok tässä. En mä tiiä, jotenkin näin mä ajattelin.
Maara:
Kyllä ja mä mietin tuota kuulumisen tunnetta ja tässä on korostunut se porukka, miten sinutkin Faruk, niin kuin sä sanoit heti siinä, että otettiin mukaan siihen porukkaan. Ja Ronja miten kerroit. Mä ajattelin, että kuulumisen tunteen lisäksi myös se tärkeä ajatus, että tässä porukassa mä voin olla just sellainen kuin mä oon ja mun ei tarvi esittää eikä mun tarvi pelätä mitään, että siellä tulee se vahva turvallisuuden tunne siitä, että tässä mä olen ja kelpaan tällaisena kuin mä oon, että se riittää. Mä ajattelin, että sehän on ihan hirveän tärkeä tekijä siinä harrastusporukassa ja luo sen vahvan pohjan sille olemiselle siinä.
Faruk: Jotenkin tuntuu, että tosi usein puhutaan aikuisten kanssa kohtaamisesta, niin siinä tosi helposti saattaa unohtua se, että mikä se kohtaaminen on, miten se on määritelty sen aikuisen toimesta omassa päässä. Ja tosi usein meinaa unohtua se, että milloin tämä nuori kokee tulleensa kohdatuksi, koska sekin voi olla hyvin erilaista. Mutta ainakin sen mä oon ymmärtänyt, että se kohdatuksi tuleminen on harvoin mitään muuta kuin sitä, että olet hyväksytty ja nähty sellaisena kuin sä oot ilman mitään odotuksia tai paineita mihinkään suuntaan.
Ronja: Joo, ehdottomasti. Ja sitten mä ajattelen sen silleen, että kun itse kuulun vammaisvähemmistöön siinä mielessä, että mun näkövamma on kuitenkin suhteellisen näkyvä vamma tai se on usein se, mihin ihmiset ensimmäisenä tarttuu, niin huomaa myös että se kohtaaminen. Ja erityisesti mulle lapsena ja nuorena, no ihan nuorihan mä oon edelleen, mutta siis lapsena kun harrastuksia kokeilija etsi ja etsi sitä omaa harrastusta, niin usein tuli se, että jos se ensimmäinen asia, minkä se ohjaaja tai aikuinen siellä huomaa on se, että okei Ronja on sokee, no nyt mä meen kohtaa Ronjan sokee, eli mä en kohtaa Ronjaa, vaan kohtaan sen sokeen.
Ja se ei ollut koskaan kivaa, koska mä en itse koe olevani pelkästään sokee. Totta kai se on osa sitä, miten mä liikun ja teen ja ylipäätään elän mun arkea, koska obviously puuttuu se yksi aisti. Totta kai se muuttaa asioita, mutta ei se ole se, kuka mä olen.
Ja se on ehkä se, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli yksi iso tekijä, minkä takia mä tähän nykyiseen valmennukseen jäin, oli se, että ei ollut koskaan se, että okei meillä on sokea uimari nimeltä Ronja, vaan meillä on Ronja, joka on sokea uimari. Meidän valmentaja on aina ottanut hyvin huomioon sen, että me ollaan ihmisiä, me ollaan yksilöitä ja meillä on ne meidän vammojen tuomat haasteet ja erikoispiirteet, mitkä on tärkeä ottaa huomioon. Mutta ne ei ole se, mitä kautta meidät kohdataan.
Ja se on ehkä myös se, mikä tässä kohtaamisessa, tässä on tosi pitkä aasinsilta, kohtaamisessa, mistä Faruk puhui, on se, että usein jos sulla on joku näkyvä vähemmistö, mihin sä kuulut, niin ei ole kivaa, jos sut kohdataan pelkästään sen vähemmistön edustajana, vaan että sut pitää kohdata, tai mä ajattelen, että jos mut kohdataan ihmisenä ja kokonaisuutena, niin silloin mä tunnen oloni hyväksytyksi ja tervetulleeksi, enkä silleen, että aa, noniin mitäs tässä nyt pitää ajatella. Totta kai on asioita, mitä pitää ajatella ja ottaa huomioon, mutta se ei ole ehkä se ensimmäinen tai ainut asia.
Efe: Kiitos Ronja. Maara ja sitten Faruk. Maara ole hyvä.
Maara: Joo, mä mietin just tot, että mikä tuli vähän tossa ääniklipissäkin esille, ja tossa miten Ronja sä kuvasit sitä sun harrastusarkea, niin jotenkin siellä se, että niitä osallistumisen tapoja on ihan hirveen erilaisia, niitä pitää ollakin, että se ei ole se, on se harrastus mikä tahansa, on se liikuntaa tai musiikkia tai kuvataidetta tai se partio, niin se, että ei me olla sieltä samasta muotista, että kaikki osallistuu siihen tekemiseen samalla tavalla, että ohjaajan tai valmentajan mun mielestä osaamista kuvastaa se, että hän osaa ottaa huomioon ja tarjota niitä erilaisia tapoja olla osallinen. Sitten mä mietin ihan sitä perus kohtaamisen arkea, että mikä merkitys on jotenkin sillä, että heti se ohjaaja oppii mun nimen.
Että se sanoo, että hei Maara, kiva kun tulit paikalle, ja mua oikein niin kuin sydämessä läikähti, aloitin uuden harrastuksen, eli melontaharrastuksen tossa keväällä, ja se on jännä miten aikuisena itse kiinnitti siihen huomioon, että heti ekan kerran jälkeen niin ohjaajat kutsu meitä kaikkia nimeltä, ja mä ajattelin, että miten hyvältä se tuntui itsessään jotenkin se, että heti ne sanoo, että Maara, onpa kiva kun tuut. Sitten mä ajattelin sitä, että mikä merkitys sillä on lapselle ja nuorelle, että kun hän tulee sinne tilaan paikalle, niin hänet kohdataan omana itsenään ja omana nimenään ja omanlaisenaan. Siinä on minusta sitä kohtaamisen ydintä.
Tosi pieni asia.
Faruk: Joo, nyt lähti niin monta uutta kelaa jo tuohon edellisten päälle. Se, että mikä sussa nähdään ensisijaisena, ehkä siihen Ronjan ajatukseen halusin tarttua, koska samat fiilikset aikoinaan on ollut, että tavallaan uusissa kohtaamisissa korostuneita asioita, että hei vitsi, miten hyvin sä puhut suomea. Tai, että jos on täysin uusi, ei ole kuullut mun puhuvan, niin alkaa vaikka puhua englantia ensisijaisesti.
Tai, mitä näitä nyt on, että tavallaan se asia, mikä sussa nähdään, on se näkyvä asia ensisijaisesti. Se on itselle ollut vaikea asia nuorena, mutta oikeastaan mitä vanhemmaksi on kasvanut, sitä enemmän on tajunnut. Siinä on lähtökohtaisesti aina ollut hyvä ajatus taustalla.
Toinen vaihtoehto olisi ollut, että sitä ei olisi huomioitu. Se, mitä käytännössä tapahtuu, on se, että sut kohdataan asialla, jolla sä et halua itseäsi määriteltävän. Mun tapauksessa tässä on ollut tämä ulkomaalaistaustaisuus.
Kun haluat kuulua porukkaan ja olla osa isoa porukkaa, niin se ei ole välttämättä se ensimmäinen asia, mitä sä haluat susta korostuvan. Ne tunteet ovat samoja, mutta ehkä täytyy myös muistaa, että meillä ei ole aina keinoja siihen, että se tehdään oikein. Se on mun mielestä tärkeää ainakin sen reflektion kannalta jälkikäteen.
Mä en halua kokea, että se on ollut huono asia, että joku on esimerkiksi kehunut mun suomen kielen taitoa aikoinaan, vaikka se on sillä hetkellä tuntunut siltä, että mitä hittoa, totta kai mä puhun tosi hyvää suomea.
Kiitos Faruk. Ronja, ole hyvä.
Ronja: Hyvä puheenvuoro ensinnäkin. Toiseksi se, että se mitä mä multa joskus kysyttiin pari vuotta sitten, että mikä olisi tärkein asia, mitä sä haluisit, että vaikka soveltavan liikunnan ohjaajat ja valmentajat muistaisivat työssään. Mä sanoin, että on okei tehdä virheitä ja sä tulet tekemään virheitä.
Älä pelkää niitä virheitä. En mä välttämättä sano, että se, että sä kohtaat jonkun ihmisen sen näkyvimmän ominaisuuden kautta on virhe. Ei ole.
Se on vaan tapa miten ihmiset toimii. Ja se on ihan fine. Kyllä tiedän kokemuksesta, että se on välillä ärsyttävää, mutta toisaalta se on miten se tapahtuu.
Efe: Nyt kun mä oon kuunnellut näitä teidän puheenvuoroja tässä, meillä on noussut keskustelussa esiin yhteisöllisyys. Ja me ollaan menty syvemmälle siihen kohtaamiseen ja siihen ennen kaikkea, että mistä se rakentuu. Ja itseasiassa Maara, sä sun ensimmäisessä puheenvuorossa, jollen mä väärin muista, sä puhuit siitä, että ympäristö sallii epäonnistumisen.
Ja mä nyt ehkä rinnastan sen tässä suoraan tuohon virheiden tekemiseen. Ja ehkä siihen, että tavallaan se on yksi semmoinen, mikä on tarjonnut paljon, ehkä luonut semmoista kasvuvaraa. Ja että miten tärkeä asia se on.
Ja se on hauska, koska se tuli myös Farukin ja sitten myöskin Ronjan puheenvuoroissa kävi ilmi. Nyt mulla rupesi ajatukset juoksemaan niin kovaa vauhtia, että munkin piti ruveta miettimään, että mikä se oli mun asia. Mut joo, nyt mä muistan sen. Ja se itseasiassa liittyi tähän yksilönä kohdatuksi tulemiseen. Ehkä mä osin puhun siitä, että mut jotenkin nähdään kaikkien erilaisten piirteiden kautta. Että tunnustetaan jotenkin kokonaisena itsenä, kun sut kohdataan tai mut kohdataan.
Niin mistä asioista se on rakentunut sulle? Niissä eri harrastusympäristöissä, missä sä oot vaikkapa ollut ja missä sä oot toiminut. Mitä ne on ollut ne semmoset hetket, kun sulle on rakentunut semmoinen fiilis, että okei, nyt tää henkilö näkee mut hieman pintaa syvemmältä.
Tää henkilö näkee mut ei pelkästään tämän yhden piirteen kautta, vaan että hän näkee ja tunnustaa mut kokonaisena yksilönä. Niin minkälaiset konkreettisista asioista se on rakentunut sulle itsellesi? Mitä ne on pitänyt sisään?
Faruk, ole hyvä.
Faruk: Joo, tää on tota, mä luulen, että se nimi on aika hyvä. Että sit varsinkin jos sä tuut uuteen paikkaan ja sut heti otetaan sun nimellä vastaan, niin kyllä siitä tulee niinku tunnustettu olo.
Se on mun mielestä tosi konkreettinen esimerkki tässä. Sit toi, että miten sut yksilönä otetaan, mä luulen, että se osittain vaatii sen, että se toinen tuntee ainakin jollain tasolla. Sen on pakko olla seurannut sua tai kattonut sitä sun meininkiä jonkun aikaa, jotta se pystyy poimiin ne asiat sieltä.
Itellä ehkä sit taas semmoset merkittävät tekijät on ollut semmosia vahvistavia tekijöitä, että sit on ollut jonkunlainen ajatus siitä omasta osaamisesta, mutta kun se on oman pään sisällä, niin se on semmoista, no niin kauan kun sitä ei sanota ääneen myös muiden toimesta, niin se ei ole totta. Tällaiset vahvistamiset on itellä ehkä ollut taas tärkeitä.
Efe: Kiitos Faruk. Ronja, ole hyvä.
Ronja: Mä ehkä lähestyn tätä sitä kautta, että mulle yksi silmiä avaavimmista kohtaamisista, kun mä koen, että mut on kohdattu yksilönä ja henkilönä, oli kun mä hain tekniikkavalmennusta uudelta valmentajalta, ja hän oli siis viettänyt aikaa samassa uimahallissa ja nähnyt mun uivana, ja tällään hän oli silleen, että okei, mä tiedän miten sä uit, mutta sitten se oli silleen, että mä en ole koskaan valmentanut näkövämmästä uimaria, että mulla ei ole mitään hajua mitä mä teen. Miten mä voin auttaa sua, tai miten mä voin valmentaa sua kaikista parhaalla tavalla? Hän tunnusti jo alkuun, että hän ei tiedä yhtään mitä hän tekee, mutta hän on valmis ottamaan sen haaste vastaan, ja hän halusi oppia.
Se oli musta kauheen ihanaa, kun ammattilainen, joka on tehnyt kymmeniä vuosia samaa työtä, on silleen, että mä en itse asiassa tiedä yhtään mitä mun pitää tehdä, mä tunnen tämän lajin läpikotaisin, mutta just tämä juttu on uusi, ja jos mä teen jotain väärin, niin kerro mulle, koska mä haluan oppia, ja mä haluan myös valmentaa sua kokonaisvaltaisena urheilijana, ilman että sä oot pelkästään sokea uimari.
Se oli mun mielestä, mulla tuli siitä tosi hyvän mielestä, mä lähdin kotiin sen tunnin jälkeen silleen, haa! Se oli mun mielestä semmoinen, sen keskeneräisyyden tunnustaminen, ehkä oli mulle sellainen uusi kokemus.
Maara: Tuohon on jotenkin helppo liittyä ja löytää niitä kohtia siitä, että se keskeneräisyys, ja sitten mä mietin jotenkin se aitous siinä, että valmentaja tai ohjaaja voi kysyä sitä apua ja neuvoa, ja se, että miten mä oikeasti voisin sua parhailla mahdollisella tavalla auttaa, niin kuin Ronja kerroitkin. Mä aattelin, että kaikkihan se kumpuu jotenkin sellaisesta aidosta läsnäolosta, että mä olen aidosti siinä hetkessä ihmisenä läsnä kuuntelemassa ja kohtaamassa. Jos on se hirveä kiire ja hälinä, ja mä en tunne niitä omia ohjattavia, niin silloinhan sieltä myös katoaa aika paljon tärkeää huomaamatta.
Ehkä tähän kaikkeen mä toisin sen sellaisen aitouden ja läsnäolon vielä lisäksi.
Efe: Mä rupesin miettimään tätä Ronja kokemusta tuossa, että minkä takia kaikille ei voida tehdä täysin tämä sama asia, tai pitääkö sulla olla joku fyysinen rajoite tai näkyvä rajoite, jotta sä saat tällaisen asian. Mun mielestä tämä on just se ydin siinä kohtaamisessa. Miten mä voin auttaa sua parhaalla mahdollisella tavalla?
Koska siellä voi olla lapsia, joilla on ihan erilaiset henkiset resurssit, aivan lopussa, ja se ei samalla tavalla välttämättä näy ulospäin. Mun mielestä tuon pitäisi olla lähtökohta tämmöiselle kohtaamiselle. Miten me voidaan tätä juttua soveltaa just sulle parhaalla tavalla, että se tukee just sua ja sun tavoitteita.
Musta se on tosi hyvä.
Efe: Mitä sä ajattelet siitä? Kysymys siis jokaiselle.
Mitkä asiat tukevat sitä, että kaikki nuoret saisivat merkityksellisiä kokemuksia vapaa-ajalla ja harrastustoiminnassa? Ylipäätään, minkälaista asiat, seika tukee sitä, että kaikki nuoret saisivat merkityksellisiä kokemuksia harrastustoiminnassa?
Maara: Mä mietin, että tässä on jo tullutkin näissä puheenvuoroissa aikaisemmin, mutta meidän hankkeessamme kehitettiin sellainen merkityksellisen harrastamisen viitekehys. Ja tehtiin omasta mielestämme aika tärkeitä löytöjä, että mistä se merkityksellisyyden kokemus rakentuu. Jotenkin siellä on keskiössä kolme asiaa.
Me ollaan nimetty ne näin, että minä osaan. Eli meillä on se kykenevyyden tarve ja me saadaan oppia ja kehittyä. Ja sen kautta saadaan niitä merkityksellisiä kokemuksia, niin kuin sen minä osaan -kautta.
Sitten se ehkä, mistä me lähdettiin liikkeelle, kun me aloitettiin tämä keskustelu, mun mielestä se oli vahvasti sitä toista osiota, että minä kelpaan. Että mä tuun hyväksytyksi sellaisena, kun oon, ja mä kuulun tähän porukkaan, ja siellä tulee se vahva yhteisöllisyys. Ja sitten kolmantena tällainen, kun minä valitsen, että mulla on sitä toimijuutta ja sitä osallisuutta, ja mä saan antaa niitä omia ideoita siihen harrastuksen käyttöön, että multa kysytään mielipiteitä.
Ja jotenkin mä ajattelen, että silloin jos nämä kolme elementtiä, minä osaan, minä kelpaan ja minä valitsen, toteutuu. Ja me, ketkä ollaan siellä niitä ohjaajia, niin osattaisi tukea niitä lapsia ja nuoria, saavuttaa näitä kokemuksia, niin mä jotenkin ajattelen, että silloin varmasti löytyy myös niitä merkityksellisiä kokemuksia ja hetkiä. Mutta se vaatii ehkä sen sellaisen tiedostamisen ja ymmärryksen, että näistä se osittain myös rakentuu.
Mutta en tiedä mitä ajatuksia teissä herättää nämä kolme.
Faruk: Varmasti asioita, jotka tukevat. Mä rupesin siis miettiä tätä myös tämmöisenä, me ollaan puhuttu aika paljon tämmöisestä ohjatusta harrastamisesta nyt, mutta mites tämmöiset itseohjautuvat harrastukset, eli tavallaan semmoiset, jossa se kohtaaminen tapahtuu pääosin peilin kautta, niin tavallaan mä rupesin heti miettiä, että millä tavalla me saadaan eväitä myös tämmöisillä.
Mä itse teen musaa, joka on muuttunut tämmöiseksi hyvin rakkaaksi harrastukseksi, ja olen pääosin sitä aika pitkälti itsekseen harrastanut ja opetellut. Sitten taas ne kohtaamiset on tullut myöhemmin kuulijoiden kautta. Miten tämmöiseen harrastamiseen?
Rupesin vaan miettimään, että mitkä asiat tekee siitä. Ehkä se on sitten, kun se asia tulee ulos jotenkin se asia, sen jälkeen. Mutta joo, ihan siis mielenkiinnosta aloin miettiä.
Toinen, mikä tuli mieleen liittyen tähän, mitä sä kysyit, on varmasti tämä kohtaamisen osaavat aikuiset tässä kontekstissa, jossa mietitään, että mitkä rakentaa sitä merkityksellisyyttä siihen harrastamiseen. Niin jonkunlainen osaaminen siellä niille ohjaajille siitä, että mikä on kohtaamista, mitä se tarkoittaa. Koska se ei ole myöskään itsestään selvää aina.
Tai ainakaan tiedostettua. Tosi moni varmasti taitaa sen tosi hyvin ilman, että itse edes tiedostaa tekevänsä sitä.
Ronja: Kun mä oon jutellut vammasten lasten ja nuorten kanssa, jotka haluaisi aloittaa tai on aloittaneet jonkun harrastuksen, tai sitten heidän vanhempien kanssa, niin tosi usein nousee esiin se, että missään ei ole tietoa. Että ei tiedä, että onko soveltavan liikunnan paraurheilun vammaiset tervetulleita. Mä koen, että ehkä vammaisvähemmistössä se iso kysymys, että saadaanko me tulla, halutaanko meitä sinne.
Koska valitettavan usein se reaktio on se, että ei me osata, ei me tiedetä, eikä me haluta edes yrittää. Silloin se tieto on ensisijaisen tärkeää, että jossain nettisivuilla tai jossain somessa lukee isolla capslockilla, että meillä on myös soveltavan liikunnan, tai minkä ikinä soveltavan, tai eri tavalla liikkuvat ihmiset tervetulleita. Koska se on usein se, että jos se ei lue, että sä saat tulla sinne, niin sä oot silleen, että ei ne varmaan halua mua, ja sitten ei edes mene yrittämään.
Joskus ihan vaan se ensimmäinen askel on niin vaikea, ihan vaan siksi, että sä et tiedä.
Maara: Mä mietin, että tässä on ihan mahtavia palloja ilmassa. Tämä saavutettavuus ylipäätään, minkä Ronja nostit esille, tärkeä ajatus, että miten me helpotetaan sitä tiedon löytymistä, ja kaikki se näkökulma siihen. Sitten Faruk toit hyvän näkökulman tästä harrastamisesta.
Me ollaan tosissaan puhuttu selvästi ryhmässä tapahtuvasta harrastamisesta. Miten tärkeää on se, että me muistetaan se harrastaminen, mitä tehdään yksin. Sä käytit sitä vertausta jotenkin peilin edessä, vai miten sä sanoit.
Se ei unohdu siitä keskustelusta silloin, kun me peilataan harrastuksen merkityksellisyyttä. Vaikka porukkaan kuuluminen ja kaikki tällainen. Se on tärkeää se itsestään nouseva intohimo, ja se harrastuksen syntyminen ja rakentuminen siellä itsestään.
Sitten mietin, että se kolmas pallo, johon tekisi mieli enemmän tarttuu, liittyy just siihen, että Faruk sanoit ehkä vähän aikaisemmin siitä kohtaamisesta. Kun me ollaan ohjaajia tai valmentajia, että me ollaan tosi taitavia siinä tietyssä vaikka lajissa, minkä äärellä me ollaan. Vaikka nyt uinti.
Ihan varmana se valmentaja ja tuntee ja tietää tasan tarkkaan kaiken sen tekniikan. Mutta tietääkö ja tunteeko ja tiedostaako hän sen, että mitä kaikkea se vuorovaikutus tarvitsee, ja se kohtaamisen osaaminen ja siihen se huomion kiinnittyminen. Minusta tuntuu, että tässä on ihan mahtavia palloja nyt, joihin tekisi mieleen kaikkiin tarttuu.
Efe: Dialogi tekee tälleen.
Maara: Kyllä.
Efe: Kiitos Maara. Faruk, otetaan puheenvuoro vielä.
Faruk: Nyt tulee 14 uutta palloa sitten tähän. Mutta ihan eka, mikä äskeisestä keskustelusta itselle nousi, oli tämä, mikä liittyy, nyt tulee tutkija minä sieltä käymään. Harrastuksella on todettu olevan ihan järkyttä, tai siis harrastamisella on todettu olevan järkyttävän suuria hyötyjä ihan vaan osaamistuloksiin kansainvälisillä tämmöisillä tutkimuksilla.
Pisatulokset osoittaa, että jos sä harrastat jotakin ylipäätään, niin se korreloi jo suoraan siihen sun osaamisen tasoon. Ja sillä ei ole hirveästi ollut merkitystä, että minkälaista harrastamista se on ollut, vaan sillä harrastamisen määrällä. Siinä on kysytty sellaisia kysymyksiä, että monta kertaa viikossa.
Ja se korrelaatio tulee sieltä. Sitten mä rupesin miettiä tätä asiaa nimenomaan sen saavutettavuuden näkökulmasta. Että tavallaan vaikka ne on siellä nettisivuilla, nyt tämä on hiusten pilkkomista, mutta vaikka ne on siellä nettisivuilla, kuinka moni osaa etsii sitä tietoa sieltä nettisivuilta?
Onko se kaikille samalla kielellä saavutettavissa oleva asia? Nyt tulee taas tämä maahanmuutto kysymys tähän. Että tosi paljon nimenomaan maahanmuuttajilla se on kiinni siitä, että onko ne ohjattu siihen asian pariin.
Koska ainakin itselläni en ole koskaan saanut päästä maksulliseen harrastamiseen. Mulle tämä Jänkhäklubi oli hyvin ilmanen kautta tuettu, taas sosiaalitoiminnan, sun muun kautta. Niin tavallaan myös vähävarasilla on se haaste, että missä määrin niitten lapset voi harrastaa ja mitä asioita.
Että onko se mahdollista kaikille? Mun mielestä Suomessa on suhteellisen hyvä harrastamisen malli näin kansainvälisesti tarkasteltuna, mikä on oikeasti tosi hyvä asia. Mutta on meillä edelleen sen saavutettavuuden näkökulmasta tosi paljon vielä kirittävää kyllä ehdottomasti.
Efe: Mulla on esittää sinulle, jokaiselle tässä vaiheessa, enää yksi kysymys. Mitä sä viet tästä keskustelusta mukaasi arjen kohtaamisista?
Sana on vapaa, Maara ole hyvä.
Maara: Mie haluan viiä jotenkin ton Ronjan valmentajan sanat ja sen hänen aitouden. Että itsekin muistais kaikessa sen, että osais pyytää apua ja tunnustaa sen keskeneräisyyden ja tietämättömyyden. Ja jotenkin, että se ei ole heikkous, vaan sehän on vaan vahvuus ja rikkaus. Että niissä erilaisissa tilanteissa, niin mä osaisin toiselta kysyä, että miten mä parhaalla mahdollisella tavalla voisin auttaa sua siinä, mitä sä oot tekemässä. Niin mä jotenkin tän Ronjan tarinan vien mukana.
Efe: Kiitos Maara. Ronja, ole hyvä.
Ronja: Mä haluun ehkä viedä tän Farukin stoorin tästä jänkhäklubista. Että hän meni sinne ja oli silleen, että mikäköhän poppoo tää on. Ja sitten siellä oli joku ihan silleen, että kuka sä oot. Aa, okei, joo, tuu mukaan. Niin se on mun mielestä ehkä semmoinen välittömyys siinä kohtaamisessa, mikä mun mielestä on tosi hienoa ja ehkä sitä haluan jakaa enemmän.
Efe: Kiitos Ronja. Faruk.
Faruk: Ottaisin nämä molemmat joka tapauksessa mukaan.
Mutta se, minkä mä tämän keskustelun myötä oikeastaan oivalsin, että mä oon tosi allerginen varmaan ollu jollekin tämmöselle keskeneräsyydellä ja sen sietämisellä. Jotenkin tuli tässä koko keskustelun aikana itelle semmoinen hyvin vahva tunne siitä, että vähän kaihtaa sitä keskeneräsyyttä. Se ei aina ole edes itseä kohtaan, vaan se peilaantuu myös muihin. Niin ehdottomasti haluan tästä keskustelusta viedä mukaan sen, että keskeneräisyys on ok, hitsi. Ja niitä siihen kohtaamiseen. Todellakin. Ja kiitos, tää on ollu huikee keskustelu.
Efe: Maara, Faruk, Ronja, iso kiitos siitä, että otitte tämän ajan, osallistuitte mukaan tähän keskusteluun, heittäydyitte siihen.
Kuulijoille, kiitos, että pysähdyitte tämän keskustelun äärelle. Merkitykselliset kokemukset harrastuksen äärellä eivät synny yhdestä teosta tai ratkaisusta, vaan usein kohtaamisen kokemuksista. Siitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on.
Ehkä tämän jakson jälkeen voimme jokainen pohtia, miten juuri me voimme olla luomassa merkityksellisiä ja yhdenvertaisia harrastamisen paikkoja sekä yhteisiä tiloja. Minä olen Efe Evwaraye ja tämä oli Vaikuttavia kohtaamisia. Kiitos kun kuuntelit.
Jakson lopussa kitaramusiikkia.