Jakso 3: Arvokas lapsuus, saavutettava tuki
Jakson alussa kitaramusiikkia.
Efe
Tervetuloa vaikuttavia kohtaamisia podcastin pariin. Tässä podcastissa nostamme esiin lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä. Emme etsi nopeita vastauksia tai yksinkertaisia ratkaisuja, vaan pysähdymme yhdessä tarkastelemaan ilmiöitä, jotka vaikuttavat ihmisten arkeen, kohtaamisiin ja mahdollisuuksiin saada tarvitsemaansa tukea.
Tänään keskustelemme arvokkaasta lapsuudesta ja saavutettavasta tuesta. Pohdimme, millaisia esteitä lapset ja perheet kohtaavat avun hakemisessa ja saamisessa sekä mitä voisimme tehdä, jotta tuki tavoittaisi jokaisen sitä tarvitsevan oikea-aikaisesti ja yhdenvertaisesti. Mutta ennen keskustelua kuulemme pienen palan lapsen arjesta.
Neljävuotias Hugo lukee meidän lapsen ajatuksia päiväkodista.
Hugo
Päiväkodissa on kivaa juoksemaan ja haliminen. Ja aikuiset. Penkki ei ole niin kivaa kuin siinä vaan istuta.
Se voisi olla vaaleanpunainen. Ja siinä voisi olla diskovalot. Sitten se olisi kivempi.
Efe
Lapsen ajatukset ovat muistutus siitä, kuinka arvokasta tietoa saamme, kun kuuntelemme lapsia. Kyse on myös lasten oikeuksista. Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, hyvinvointiin ja tarvitsemaansa tukeen.
Monen lapsiperheen arjessa näkyvät tällä hetkellä erilaisten huolien kasautuminen, kuten taloudelliset haasteet, epävarmuus tulevasta tai jaksaminen. Nyt pysähdymme pohtimaan, löytävätkö lapset ja perheet tarvitsemansa tuen silloin, kun sitä tarvitaan. Minä olen Efe Evwaraye ja kutsun sinut mukaan tämän tärkeän aiheen äärelle.
Tänään kanssani keskustelemassa ovat edessäni oleva henkilö, hänen vieressään oleva henkilö ja häntä vastapäätä istuva henkilö. Annetaan meidän osallistujien itse esittäytyä. Pidetään vielä jännitystä sen verran yllä.
Omin sanoin voit esittäytyä. Lähdetään tästä mua vastapäätä ja voit myöskin kertoa, millä tavoin kytkeydyt meidän keskustelun teemaan.
Ville
Moikka, olen Ville Viholainen, kolmen lapsen isä Hämeenlinnasta ja vanhemmuusvaikuttajana tunnettu koti-iskä88 nimellä. Eli kytkeydyn sillä teemalla, että olen vanhempi ja ehkä meidän perheen tarinaa tuon tähän sitten mukaan.
Efe
Mahtavaa, oikein lämpimästi tervetuloa mukaan.
Ville
Kiitos.
Efe
Villen vieressä istuu meillä kuka?
Nea
Moi, olen Nea Alasaari ja työskentelen projektipäällikkönä Naisasialiitto unionilla. Ja kytkeydyn tähän teemaan sillä, että olen melkein kymmenen vuotta työskennellyt nimenomaan pienten lasten perheiden kanssa työskentelevien ammattilaisten kanssa. Eli olen kouluttanut varhaiskasvatuksessa ja nyt viimeisimpänä neuvolassa työskentelevien ammattilaisia lasten kohtaamisesta ja sukupuolten tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta.
Efe
Oikein lämpimästi, tervetuloa mukaan, Nea. Hienoa, kun olet täällä. Neaa vastapäätä täällä studiossa istuu mun vieressä vielä kolmas henkilö.
Zahra
Hei kaikille. Olen Zahra Abucar, turkulainen ja työskentelen Voimaa vanhemmuudesta -hankkeessa projektikoordinaattorina. Siellä kehitetään lasten ja perheiden palveluita ja tuodaan vanhempien ääntä kuuluviin hankkeessa ja ylipäätään tuolla Varsinais-Suomen alueella.
Efe
Oikein lämpimästi tervetuloa mukaan myös sulle Zahra. Hienoa, kun olet täällä paikalla.
Meillä on hieno porukka ja tärkeä aihe tänään mukana keskustelussa. Äsken kuultiin ääniklippiä. Mun ensimmäinen kysymys kuuluukin sulle nyt näin, että mitä ajatuksia tää juuri kuulema ääniklippi herätti ja miten se susta liittyy arvokkaaseen lapsuuteen?
Ville
Mun mielestä toi klippi oli ylipäätään ihana ja mä jotenkin tykkään lapsilla siitä, että sieltä tulee heti konkreettisia asioita. Onko ne sitten hyviä tai huonoja. Ja sitten tässä oli vielä parannusehdotuksiakin, että tässä oli hyvä, että ne diskovalot sinne vielä kylkeen, niin sitten lähtee.
Jotenkin lapsilta pitää kysyä asioita kyllä, että se on tärkeää.
Nea
Joo, mä mietin sitä, että miten lapsille suunnatut palvelut ei aina näytä siltä, että ne on lapsille suunnattuja. Ja tunnistin tämän Huugon sanomisista myös sen, mitä lapset on antanut neuvolasta palautetta. Hyvin samankaltaista, että sinne lapset toivoo lisää värejä, ne toivoo sitä seinille, ne toivoo sinne kuvia.
Ne toivoo, että siellä työntekijöiden vaatteet olisi värikkäitä tai kengissä olisi glitteriä, eli myös tämmöisiä mun mielestä hyvin konkreettisia ja myös toteutettavissa olevia asioita. Mutta siitä huolimatta ne lapsille suunnatut palvelut voi näyttää aika ankeilta ja vähän pelottavilta ja voi olla sellainen olo just lapsella, että ei ole mulle tää paikka. Jos siellä on vaikka valkoiset seinät, eikä siellä omien silmien korkeudella vaikka mitään kuvia, niin tunnistin tämän, että on kuullut samanlaista palautetta myös muilta lapsilta.
Zahra
Tuli heti Hugosta mieleen, että mitä jos me toteuttaisikin, mitä Hugo toivoo nytten. Eli tuli heti tämmöinen, että lapset ja vanhemmat kertovat heidän toiveita meille tai he tuovat heidän äänensä esille. Mitä jos me alettaisiin oikeasti toteuttamaan, niin miten me saataisiin noin pienillä asioilla esimerkiksi Hugon nyt iloiseksi, kun saataiskin ne diskovalot sinne.
Nea
Kyllä, tai jotain virikettä siihen penkille istumiseen, joka oli kamalan tylsää. Voisiko siinä samalla saada pyöritellä kädessä jotain palloa tai jotain, mikä tekisi siitä mukavampaa. Tuntuu, että ne on aika pieniä asioita, millä lapsesta voisi tuntua kivemmalta olla siellä läsnä.
Ville
Ehkä aika usein just sivuutetaan, että mun mielestä toi oli loistava ehdotus, että lähdetään toteuttamaan niitä, että jos sitä palautetta kysytään ja sitä tulee. Niin kuin sanot, ne on aika helppoja toteuttaa. Itse asiassa tosi monessa paikassa on just toi, että ne on väärällä korkeudella ne asiat, ne ei ole ollenkaan sen lapsen korkeudella ihan meni mihinkä palveluun tahansa. Lounas pöydästä ihan johonkin lasten paikkoihin. Tämä on tärkeää.
Zahra
Tuli heti tuossa sama, mitä Ville sanoi, että me aina unohdetaan sitä asiakasryhmää. Eli kun lapselle tehdään jotain, niin meidän pitäisi olla sen lapsen silmällä päässä, että missä korkeudella lapsi on. Tai jos me kysytään lapselta jotain toiveita, niin meidän pitää olla myös valmis toteuttamaan niitä.
Se ei voi olla sellaista, mitä osallisuusnäkökulmasta, että jos vanhemmille kysytään mielipidettä vaikka johonkin palveluun, että miten me haluttaisiin tätä palvelua muuttaa. Me kysytään, mutta me ei ikinä toteuteta. Tosi harvoin me jollain tavalla ajatellaan, että se osallistuminen on just sitä, että ollaan kysytty.
Lapselta on kysytty, vanhemmalta on kysytty. Sitten se on jotenkin hienoa, että organisaatiossa johtohenkilöstä ajattelee, että me ollaan nyt kysytty, että me voidaan tähän lomakkeeseen rastittaa. Mutta se, että meidän pitäisi niitä uskaltaa ja olla rohkeutta toteuttaa.
Ne on pieniä asioita yleensä, mitä minä olen lapsilta ja vanhemmilta kuullut. Ne ei ole mitään suuria asioita. Ne on sellaisia pieniä, että halutaan jotain väriä seiniin, tai että kaikki olisi lasten korkeudella, tai vanhemmilta tulee sitä palautetta, että olisi tosi tärkeää, että joku kuuntelisi, eikä olisi sen tietokoneen takana.
Efe
Kiitos Zahra. Teitä kuunnellessa tulee heti paljon ajatuksia. Nea.
Nea
Olin hörppäämässä vettä, mutta voin myös jatkaa. Jatkan Zahran puheenvuoroon. Se, että kysytään on tärkeää, että muistetaan kehittää, mutta myös se, että muistetaan oikeasti kysyä itse lapsilta.
Jossain varhaiskasvatuksessa on kyllä vahvasti siellä kulttuurissa toki se, että lapsilta kysytään, mutta jossain muissa palveluissa, missä pienten lasten kanssa ollaan, niin ei ehkä muisteta, että lapsilta itseltäkin voidaan kysyä, ja aika pieneltäkin lapsilta voidaan jo kysyä. Toki ikätasoisilla tavoilla, mutta tavallaan helposti meillä on sellainen ajatus jotenkin, että vaikka 6-vuotias lapsi osaa kertoa, mutta kyllä 3-vuotiaskin osaa jo sanoa aika paljon.
Ville
Niin ehkä tuossa on tärkeää se, että miksi ylipäätään ollaan haluttu kysyä se. Että jos halutaan jotain kysyä, niin onko se, että saadaan kiva PowerPointti sinne johdolle, ja just se rasti ruutuun jossakin tehtävässä, vaan se, että onko se ollut oikeasti, että me halutaan parantaa jotain asiaa ja oikeasti kuulla aidosti, niin siinä on ero.
Efe
Kiitos. Jos tai kun me ajatellaan palveluntarjoamista myöskin tuen tarjoamisena ja tuen vastaanottamisena, niin minkälaiset asiat voi estää lasta tai perhettä saamasta sitä tarvitsemaansa tukea? Mitä me tiedetään siitä? Minkälaisia havaintoja meillä siihen liittyy? Minkälaiset esteet on esimerkiksi näkyviä ja mitkä jää puolestaan helposti piiloon? Keiden on erityisen vaikeaa löytää tai vastaanottaa tukea?
Nea
Mun mielestä ainakin perheen silloin pitää tietää, että mikä tämä palvelu on ja minkälaista apua täältä voi saada. Paljon näkyy vaikka semmoista ennakkoluuloa siitä, että en mä voi kertoa, miten vaikeata mulla on, koska pelätään vaikka huostaanottoa tai ei uskota, että täällä voidaan olla rehellisiä. Eli pitäisi ehkä tietää, että mitä sieltä palvelusta saadaan ja miksi siellä vaikka halutaan tietää, että jos sä et jaksa tai sulla menee huonosti, että sä voit saada tukea ja apua, eikä kyse ole jostain huostaanoton kartoittamisesta.
Ja ehkä sen lisäksi, että sä ymmärrät, missä palvelussa sä oot ja minkälaista apua sieltä voi saada. Toiseksi ehkä se, että työntekijän pitää myös tehdä tai ottaa aikaa sille, että asiakkaalla on sellainen olo, että mä voin olla rehellinen. Että käytetään aikaa tutustumiseen, käytetään aikaa luottamuksen rakentamiseen, koska se säästää sitä aikaa myöhemmin sillä, kun asiakas uskaltaa olla rehellinen ja kertoo omasta elämäntilanteestaan.
Ehkä myös se tutustuminen auttaa ammattilaista tunnistamaan niitä tilanteita, että missä saatettaisiin tarvita apua, tai jos asiakas ei uskalla olla rehellinen.
Efe
Kiitos. Ville, ole hyvä.
Ville
Tuossa kiteytyy myös semmoinen suomalaisuuden syvin olemus, että kyllä minä pärjään ja ei tarvitse auttaa. Ja ehkä se tulee vanhemmuudessa. Vanhemmuushan on pelkkää epäonnistumisten sarja mielestäni tietyllä tavalla, että eihän siinä voi täydellisesti koskaan onnistua.
Mutta ehkä just silloin, kun se köntsä osuu oikeasti tuulettimeen ja sitä apua tarvitsi, niin ei se silloinkaan ole ihan helppo. Ehkä omakohtaisena kokemuksena meidän lapsi sairastui ykköstyypin diabetekseen vajaa pari vuotta sitten. Ja se oli tietysti iso shokki koko perheelle ja vaikutti arkeen.
Vaikuttaa toki vieläkin, mutta ehkä erityisesti silloin se shokki oli. Kyllä muistan, että me vaikka neuvolassa kyllä se meidän neuvolahenkilö meiltä kysyi, että miten menee. Niin hyvin meni, tosi hyvin.
Joo, ei, ei, tässä mennään. Vaikka totuus oli jotain muuta, mutta se ei ole ihan helppo siinä hetkessä. Ja olen ehkä jälkeenpäin ajatellut, että kyllähän me oltaisiin varmaan kaikesta mahdollisesta ollut apua siinä vaiheessa.
Mutta se ei myöskään ollut, ehkä meillä oli myös sellainen selvitysmoodi päällä, että tavallaan, että tällä mennään tästä eteenpäin. Se on haastava myös, että on palveluita, mutta se kynnys sinne on aika ehkä, no tämä on nyt omakohtainen, mutta tietyllä lailla iso. Mutta en tiedä miksi.
Efe
Esitän nopeasti jatkokysymyksen tuohon, koska Nean puheenvuorossa nousi esiin luottamus. Ja sitten Ville, sinun omakohtaisessa esimerkissä, kokemuksesta kumpuavassa esimerkissä, niin tässä, niin kuin mainitsit, että tuli sanottua yhtä, vaikka oma tunne oli tavallaan joku ihan toinen. Niin minkä sinä ajattelet, että olisi vaikuttanut siinä vaikkapa hetkessä siihen, että sinulla olisi ollut enemmän jotenkin luottoa siihen tilanteeseen?
Ville
Mä olen tosi tyytyväinen kaikkien meidän neuvolapalveluihin ja apuun, mitä me ollaan saatu. Ja ehkä se apu tuommoisessa tilanteessa tietysti keskittyy paljon siihen lapseen, joka on sairastunut. Eikä niinkään siihen vaikutukseen, mitä se sitten vaikuttaa siihen perheeseen, meihin vanhempiin tai meidän isompiin lapsiin, mikä tuli itselläkin yllätyksenä sitten vasta jälkeen päin.
Ehkä se olisi ollut enemmänkin sillä tavalla, että sitä ei olisi vaan tarjottu, vaan oltaisiin sanottu, että hei, tämä on teille se oikea reitti. Koska jos annetaan vain kaikki vaihtoehdot, niin sitten se ihan hyvin menee ja en mä oikein osaa valita sieltä. Ehkä mä olisin kaivannut siinä pientä johdatusta eteenpäin.
Efe
Kiitos Ville. Zahra, mitä sun mielessä liikkuu?
Zahra
Aika paljonkin. Tämä on tämänhetkinen lempiaiheeni, nämä palvelut ja miten ne rakentuu ja miten vanhemmat löytää. Meillä ammattilaisilla on ehkä selkeä kuva, että meillä on hienoja palveluita.
Meillä on aika paljon palveluita ja vanhemmilta on tullutkin sitä palautetta, että ei ne ole niitä uusia palveluita, mitä vanhemmat kaipaisivat, vaan sitä oikea-aikaisuutta. Esimerkiksi jos sulla on se tarve ja se tarve tulee illalla, niin meillä on palvelut rakennettu niin, että ne on virka-aikoihin, neljään jälkeen, et saa ketään kiinni. No taas perhe tarvitsee, illalla on se aika, jolloin koko perhe on yhdessä ja silloin niitä haasteita näkyy, että onpa sitten se pieni lapsi tai teinikäinen lapsi sinun kanssa kotona.
Se, mitä nyt Ville sanoi, on mielenkiintoinen. On tullut meidän haastatteluissakin aika monen vanhemman suusta, että he tavallaan tiesivät, mistä hakea apua ja tiesivät, että apua olisi tarjolla, mutta vanhemmat ajattelevat, että he vievät joltain muulta sen avun, jota ehkä tarvitsisivat enemmän. Jotenkin ajateltiin, että se oma haaste on niin pieni, että jos tarve, että minun pitäisi hakea apua, niin se olisi meidän ammattilasten tehtävä taas, että ihan niistä pienistä asioista, niistä pienistä haasteistakin pitäisi ottaa sieltä koppii.
Sitten just sitä, että kun neuvolassa kysytään, mitä kuuluu, niin halutaanko me oikeasti tietää, mitä kuuluu, odotetaanko me, annetaanko me vanhemmalle aikaa, että vanhempi vastaa, vai sitten kun vanhempi vastaa, että kaikki on hyvin, niin mehän kaikki vastataan aina, että kaikki on hyvin. Tavallaan ammattilaisin tehtävä olisi vähän niin kuin ruokkia tai jotenkin etsiä sitä ja kysellä lisää vanhemmalta, että mikä on hyvin, mikä olisi semmoinen sitten, missä olisi haastetta. Ja myös sitä isien roolia siellä neuvollassa, että jotenkin meidän neuvolatyöntekijät, totta kai lapsi on tärkeä, mutta myös vanhemmat on tosi tärkeässä roolissa, kun vanhemmat voi hyvin, niin todennäköisesti lapsikin on jollain tavalla hyvinvoiva.
Jotenkin pitäisi sieltä isiltäkin kysyä neuvolassa, että mitä sinulle kuuluu, miten sinä jaksat ja miten sinun rooli tässä perheessä on muuttunut.
Ville
Tuohon ehkä kommenttina, että mun mielestä tuo on hyvä, että pitää vähän sen pintaa syvemmälle. Sen ensimmäisen vastauksen jälkeen mennään, että mitä siellä on taustalla. Ja ehkä, nyt en muista ihan täysin niitä hetkiä, kun siellä on ollut, mutta tässä meidän keississä on hyviä päiviä, ja sitten on huonoja päiviä.
On hyviä jaksoja, tosi vaikeita jaksoja, niin tavallaan, että mihinkä se sillä hetkellä se käynti osuu, niin se voi olla seuraavassa hetkessä sitten taas jo ihan erilainen.
Nea
Tarjottiinko teille vertaistukea?
Ville
Joo, ja itse asiassa ollaan sitä kyllä otettukin. Me ollaan tämmöisessä vertaistukiryhmissä, tai tämmöisessä lasten diabetesperhekerhossa ollaan aktiivisesti mukana. Se on ollut kyllä semmoinen tosi hyvä.
Nea
Joo, tämä on jotenkin näkynyt mun työssä, että lähes kaikki haavoittuvassa asemassa olevat perheet, niin kuin puhutaan me sateenkaariperheistä, tai vaikka perheestä, missä on vamma lapsella, tai aikuisella, tai maahan muuttaneista perheistä, niin kaikki kaipasivat vertaistukea. Ja tosi moni sanoi, että ne olisi toivonut, että sen piiriin olisi ohjattu aiemmin. Ja mä ajattelen, että se, että me ohjataan asiakkaat sinne vertaistukeen, niin se myös vähän ehkä höllentää sitä työkuormaa ehkä sieltä ammattilaisilta, koska siellä vertaistuen piirissä on tosi paljon semmoista tietoa, mitä asiakkaat ehkä toivoisivat ammattilaisilta.
Ja sitten tavallaan, kun sitä saa sieltä vertaisten parista, niin sitten ehkä voidaan keskittyä vaikka neuvolassa johonkin muihinkin asioihin, tai vaikka siitä hyvinvoinnista puhumiseen. Ja ehkä niin mietin sitä, että kun Sahra sanoi myös sitä, että sitä apua kaivataan virka-aikojen ulkopuolella, mä mietin, että se vertaistuki voi olla silloinkin tosi tärkeä asia. Mä en tarkoita jotenkin, tai mä ajattelen, että ammattilaisten antama tuki on edelleen tärkeää, mutta se vertaistuki siinä rinnalla, että sen piiriin löydettäisiin, niin se olisi ihan mielettömän tärkeää.
Ville
Tohon, että juuri näin. Ja mä oon huomannut sitten, kun mä oon vaikka somessa kertonut, että meillä on tämmöinen vertaistukiryhmä, tai tämmöinen perhekerho tuolla Hämeenlinnassa, niin tosi paljon ihmiset on kommentoinut, että mikä juttu tää on, että voiko sinne tulla vähän kauempaakin. Ilmeisesti näitä ei kumminkaan alueella liikaa ainakaan ole, mutta joo, todella hyvä ryhmä, ja on WhatsApp-ryhmä, missä pystyy nopeasti asiaa jakamaan myöskin.
Se on ollut kyllä hyvä.
Zahra
Mua heti kiinnostaa, että millä tavalla teidät ohjattiin, että saitko sä lippulappuja, millä tavalla, että tässä on nyt joku lomake, mitä voit täyttää, ja itse hakee apua vai ohjattiinko kädestä pitäen, vai miten se tapahtuu, koska nyt mitä mä oon omassa työssä huomannut, on se, että niitä vertaisryhmiä on tosi paljon, ja niitä on kaivattu ja perheet tarvii, mutta se, että kun me ammattilainen antaa jonkun mainoksen, niin se vähän tavallaan, että ei madalla, mutta se on jotenkin tosi vaikea sen perheen ottaa just sillä hetkellä, kun on niin paljon kuormittunut, että pitäisi oikein itse käydä nyt etsimässä itselleen jonkun ryhmän, ja etsiä, missä se on, ja mikä kellon aika, ja tarviiko lastenhoitoa ja kaikkea tämmöistä. Itseäni kiinnostaa, koska…
Ville
Oli siitä joku esite siihen aikaan, tai silloin sai ihan hirveä määrä tietysti kaiken maailman tietoa, ja sitä oli tosi paljon, mutta musta tuntuu, että tämä meidän diabeteshoitaja piti hyvin yhteyttä siihen kerhoon, että siinä oli jo jotenkin selkeä, että hän suositteli suoraan, että se jotenkin, se tuli niin vahvasti, se myös semmoinen ammattilaisen suositus, että napattiin siitä kiinni, että tämä on hyvä juttu, että löydetään alueen vastaavassa tilanteessa olevia perheitä, niin oli hyvä.
Zahra
Joo, tosi hienoa, koska yleensä ammattilaiset ei keskenään myöskään tunne niitä palveluita, että tavallaan kun on siinä sisällä itse, ja tietää sen henkilön, kenelle voi soittaa, niin sitten on helpompi asiakkaalle myös neuvoa, että tästä saa apua. Hyvä myyntipuhe ainakin on ollut sitten.
Ville
Kyllä.
Efe
Tää on jännä, mulla tulee mieleen sun aikaisemmin ääneen sanoman, Ville, kun sä mainitsit siitä, että ois ehkä vaan kaivannut niistä, että sen sijaan, että esitetään lukuisia vaihtoehtoja, niin kertokaa, että menkää tähän, tai tää on se polku, niin se kuulostaa mulle samalta.
Ville
Tää oli juurikin sitä, että vakuuttavasti tää on se oikea juttu teille nyt. Siinä on iso arvo, ja sehän on sitä luottamusta juurikin, että sen sijaan, että koko katalogi repästään auki, niin se ammattilainen osaa valkata siihen meidän tilanteeseen sen keskustelun pohjalta ne oikeat, tai ainakin muutama oikein, että tämä, ehkä, niin siinä on iso arvo.
Efe
Kiitos. Tuosta mulla tuli mieleen, meille nousi jo sellainen olemassa oleva hyvä, kun et sit se vertaisuuden kautta saatu tuki. Mitä muuta semmoista hyvää meillä jo on, joka tekee taas tuesta saavutettavaa, siitä tarvitusta tuesta, kaivatusta tuesta, saavutettavaa? Mitä muuta jo semmoista olemassa olevaa hyvää?
Minkälaisia esimerkkejä meillä on, tai minkälaisia toimintatapoja meillä on, jotka tekee, jota voi hyödyntää, ja voisi helposti tehdä lisää, toteuttaa lisää?
Zahra
Valitettavasti mulla vaan nousee tällä hetkellä vaan, mitä meillä ei ole. Meillä on tosi hienosti organisaatiossa otettu sitä saavutettavuutta esille, ja sitä mietitään just mainoksissa ja esitteissä, ja miten se paikka on rakennettu, ja käännökset, mutta silti jotain puuttuu. Meidän perheet eivät silti löydä niitä palveluita.
Mun mielestä se liittyy kohtaamiseen.
Nea
Mäkin mietin tuota kohtaamista. Mä ajattelen, että sitä on meidän ammattilaisilla valtavasti, sitä semmoista osaamista siihen kohtaamiseen ja semmoista asiakaslähtöisyyttä, mutta mä ajattelen, että sitä voisi aina olla enemmän. Se on ehkä myös resurssikysymys, että onko sulla semmoinen olo, että mulla on kiire, mulla ei ole nyt aikaa tutustua tähän ihmiseen ja käydä tätä keskustelua.
Vaikka, kuten mä aiemmin sanoin, ajattelen, että se säästää aikaa, koska sitten pystyy antamaan täsmävinkin, kuten Villekin on saanut, ja se on toiminut. Kyllä mä ajattelen, että meillä on semmoista, varsinkin kun mä ajattelen varhaiskasvatusta, paljon semmoista leikillistä ja varsinkin sitä lasten kanssa toimimisen tapoja, jotenkin vaikka leikin kautta kuulla sitä lasten ääntä, mutta kyllä mä ajattelen, että sitä tarvitaan lisää ja ehkä etenkin, että sille tarvitaan resursseja, että sille olisi aikaa. Koska sitä mä kuulen tuolta kentältä, että on kiire ja on paine ja se vähentää sitä mahdollisuutta kohdata niitä lapsia ja niitä perheitä.
Zahra
Ja se näkyy perheellä, kun perhe tulee sitä työntekijää tapaamaan, että jos on oikeasti kiire ja sulla on kauhean monta asiaa, niin pitäisi tehdä, että ehdi oikeasti kohdata. Se myös vaikuttaa siihen luottamukseen, että jos ei ehdi kohdata, niin ei siinä synny myöskään sitä luottamusta sen asiakkaan ja ammattilaisen välillä. Ja sen takia mä näenkin, että kohtaaminen on tosi tärkeää.
Meillä on jollain tavalla, se on niin vaikea toteuttaa, että meillä on jotenkin helppo toteuttaa kaiken maailman eri organisaation välisiä yhteistyötä on tehty, ja ammattilaiset pystyvät keskenään tekemään sitä sellaista systeemistä työtä. Mutta sitten kun se kohtaaminen on kyseessä, niin se on jotenkin tosi haastavaa, ja varsinkin kun vanhemmat oikeasti, ja lapset on esimerkiksi erittäin hyviä näkemää, että jos sulla ei ole oikeasti aikaa, niin se lapsi kyllä tunnistaa, että ei tuolla vanhemmalla ole oikeasti aikaa, tai hän on tietokoneella tai hän on puhelimella.
Ja sitten jotenkin mä mietin, että se voi olla ehkä organisaation rakenteessa jotenkin saavutettavaa se palvelu. Me ollaan miettinyt sitä tosi tärkeää, sitä on mietitty, että millä tavalla se palvelu, esimerkiksi kun sä avat nettisivuun, niin sä klikkaat tosta, ja sitten seuraava on tämä, ja sitten seuraava on tätä. Mutta onko se vanhemman mielestä saavutettavaa?
Kun sä joudut menemään tietokoneeseen, nettisivu ensin, sitten seuraava palkki, sitten seuraava, sitten sä laitat sinne jotain tekstiä, sitten sun täytyy olla pankkikortilla mennä, että onko se oikeasti, että tavallaan, että me ollaan tehty niistä jotenkin liian vaikeita, että niitä steppejä on tosi paljon. Sitten kun se vanhempi on kuormittunut, niin pystyykö hän siinä kuormittuneena tekemään nämä asiat?
Ville
Tuo on ihan totta, että puhutteleeko se just siinä hetkessä se asia, ja löydänkö sen tiedon sieltä jostain syövereistä, missä on paljon asiaa. Se on hyvä pointti, ja täysin samaa mieltä tosta asiasta, että se resurssit ja se kiireen tuntu, jos se kiireen tuntu siinä on mukana, niin kyllä sen tunnelman huomaa, ja sitten se vaikuttaa juurikin siihen, että haluanko kertoa nytten tässä, ja ehkä juurikin se, että oliko tämä meidän juttu, eihän tämä ole pahin juttu, mitä voi ollakaan. Tuolla on joku, joka tarvitsee enemmän apua.
Sitten siinä tulee aika helposti tämä, ja sitten menee ihan hyvin. Siihen se sitten lopulta voi mennä.
Efe
Kiitos Ville. Nea, mitä sinä mietit?
Nea
Minä mietin, että olisi tosi kiva keksiä vielä jotain hyvää tähän sinun kysymykseen liittyen.
Efe
Minä ehkä kommentoin siihen kysymykseen liittyen sen verran, että me helposti tunnistetaan monesti ne asiat, mitä meiltä puuttuu, tai mikä on jotenkin ei hyvin, tai mikä on huonosti. Mutta jos ajattelee kehittämistä, että mitä voi olla myös hyvän lisäämistä, ja siitä kautta tavallaan paremman tekemistä. Että ei pelkästään ikävien asioiden korjaamista, tai se on ehkä siinä kysymykseen se näkökulma.
Mitä ajattelet siitä, että miten voidaan varmistaa, että jokainen lapsi ja perhe saa yhdenvertaisesti tukea? Mitkä ovat tällä hetkellä sellaiset ehkä, no tässä on jo keskustelussa noussutkin esiin, erilaisia kipukohtia, koettuja haasteita. Mutta mitä meidän pitää tehdä paremmin?
Missä meidän täytyy olla parempia? Älä säästele.
Nea
No ehkä minä ajattelen, että meidän pitäisi tunnistaa niitä esteitä paremmin. Että saako se ihminen tavallaan sieltä palvelusta niitä meidän hedelmiä? Koska se, että me annetaan samaa palvelua kaikille, niin se nimenomaan tarkoittaa sitä, että tämä ei ole nyt yhdenvertaista palvelua kaikille, vaan meillä on asiakkaita, joiden eteen meidän pitää panostaa vähän enemmän.
Voi olla, että vaikka ei ole kielitaitoa, että pitää olla aikaa selittää niitä asioita enemmän. Tai jos on muuttanut Suomeen jostain muualta, niin voi olla, että meidän täytyy ihan konkreettisesti auttaa vaikka siihen, että asiakas löytää laboratorioon, paljon konkreettisemmin kuin ihmiselle, jolle se laboratorio ja Suomi on tuttu konteksti. Meidän pitäisi tunnistaa niitä esteitä paremmin, jotta meillä olisi oikeasti mahdollisuus rakentaa sitä luottamusta erilaisten asiakkaiden kanssa.
Ja se, että ne asiakkaat oikeasti saavat sitä palvelua, mitä ne tarvitsevat ja pystyvät olemaan rehellisiä, niin tavallaan semmoisia ihmisten eroja ja niiden tunnistaminen palvelussa. Minusta tuntuu aika yllättävän paljon ammattilaisten, kun koulutan ammattilaisia, niin aina välillä törmään siihen, että ajatellaan, että kun me tehdään samalla tavalla kaikkien kanssa, niin se on sitä tasa-arvoa. Tuntuu hirveän epäreilulta, kun joudun lapsen kanssa, joka ei vielä puhu suomea hirveän hyvin, niin käyttämään hirveästi hänen kanssaan aikaa kommunikointiin siellä arjessa, että se on pois muilta lapselta.
Minusta se on hirveän sydäntä särkevä ajatus, että sitä ei nähdä nimenomaan yhdenvertaisuutena tai tasa-arvona, että me käytetään sitä aikaa sen lapsen kanssa, että hänellä olisi turvallinen olo siellä ja hän tietää, mitä täällä tapahtuu tämän päivän aikana. Ajattelen, että enemmän meidän pitäisi kiinnittää ehkä huomiota sellaiseen. Siinä olisi kehitettävää.
Efe
Kiitos, Nea. Ville, ole hyvä?
Ville
Tykkään tuosta tosi paljon, koska kaikille saman kaavan mukaan, eihän se mitenkään voi mennä sillä tavalla. Ehkä minä tietysti mietin tätä oman perheen näkökulmasta ja vaikka tämän keissin, mitä meillä on käynyt tämän lapsen sairastumisen myötä, niin kyllä se kohtaaminen on siinä keskiössä, joka tämänkin keskustelun myötä on tullut. Tavallaan myöskin se, että ehkä jos jotain olisi kaivannut, niin kun me ei oltu kumminkaan ensimmäinen perhe, jolla on lapsella ollut ykköstyypin diabetes, niin tavallaan olisi myös, en tiedä, meneekö se niin, mutta voisi kuvitella, että sillä ammattilaisella saattaa olla niitä enemmänkin ollut vaikka neuvolassa, niin tavallaan semmoisia sudenkuoppia, mitä hän tietää, mitä voisi vinkata meille. Meillä, tai ainakin minulle, tuli isona yllätyksenä, että kun meillä on kolme lasta ja nuoremman kanssa, kun hän sairastui, niin tietysti kaikki keskittyi hyvin paljon häneen.
Toki koko perhe tuntui vähän sairastuvan siinä, mutta ehkä se, mitä en ymmärtänyt, mitä vasta sitten kuukausien jälkeen ymmärsi, että ne isommat lapset olivat myös todella huolissaan siitä. Vaikka oltiin tietysti kysytty, että miten menee ja kaikki käyty se keskustelu, niin sieltäkin tuli ehkä se ihan hyvin meille vanhemmille. Sitten kun sitä alettiin vasta keskustelemaan, niin selvisikin, että siellä on paljon pelkoja lapsilla ollut ja semmoisia, olivat tosi huolissaan sitten olleet pikkuveljestään.
Tavallaan olisi myös ollut ehkä semmoinen meille vanhemmille vaikka siellä neuvolassa, että keskustelkaa myös koko perheen kanssa. Ehkä siellä on tullutkin jotain, mutta tavallaan en ymmärtänyt ainakaan, että se on niin merkittävä juttu, että se olisi pitänyt heti alkuvaiheessa ottaa tosi paljon vahvemmin siihen meidän perheen rutiiniin, että käydään sitä asiaa oikein kunnolla läpi. Tällainen.
Efe
Kiitos Ville. Nea ole hyvä.
Nea
Lyhyt kommentti, että ehkä sen sijaan, että me kysytään, että mitä kuuluu, niin pitäisikin kysyä, että mitä sä olet ajatellut viime aikoina tai jopa että mistä sä olet murehtinut viime aikoina. Saataisko me silloin rehellisempia vastauksia?
Efe
Kiitos. Zahra ole hyvä.
Zahra
Ehdottomasti varmaankin saataisiin, jos kysyttäisiin tuolla tavalla, että se vanhempi saa niitä murheitakin kertoa. Heti tulee tästä Villestäkin sellainen, että oliko työntekijällä sellainen kokonaisvaltainen huoli teidän perheestä, että jotenkin ajateltaisiin, että siinä on ne vanhemmat, ne pienemmät lapset ja isommat lapset. Kaikilla on sellainen tärkeä rooli siinä perheessä, että vaikka yksi ihminen sairastuu, niin se vaikuttaa.
Me ihmiset ollaan erilaisia. Ja sitten tuohon, mitä Nea ensimmäisenä puhui siitä, niin mulla tuli niin kuin, mitä mä ehkä itse kaipaan, on sellainen yhteisöllisyyden lisääminen täällä Suomessa, että jotenkin me ollaan menty sellaiseen, no me ollaan kyllä yksilökeskeinen maa, mutta silti jotenkin, että se yhteisöllisyys puuttuu ja kun vanhemmatkin kertoo, että he tarvitsevat sitä vertaistukea, niin siinäkin olisi ehkä sellainen yksi keino saada sitä apua, että kun meillä olisi yhteisöllisyys olisi lisääntynyt ja sitten me voidaan oppia toinen toisilta, että jotenkin ne ammattilaiset myös jotenkin reagoisivat ja miettisivät aina, kun he tekevät sitä työtään, että kun se vanhempi tulee siihen oven taakse, niin jotenkin ajattelee, että mä olen myös valmis oppimaan siltä vanhemmalta ja vanhempi taas oppii multa sitä mun omaa ammattitaitoa, että mitä mä voisin antaa sille vanhemmalle, mutta myös sitä, että vanhempi on myös siinäkin, että hänelläkin on siinä tärkeä rooli, että hän pystyy myös opettamaan ammattilaisille ja oppiminen on sellainen, että sitä voi koko loppuelämän opiskella, että se on sellainen keskeneräinen myös.
Efe
Kiitos Zahra. Mä esitän sulle vielä yhden kysymyksen. Kysymys kuuluu näin, että mitä sä viet tästä keskustelusta mukaasi arjen kohtaamisiin?
Ville
Jos mä aloitan, niin mun mielestä ensinnäkin jotenkin onpa ollut ihana keskustella teidän kanssa. Tämä on nyt tämmönen terapiasessio, jotenkin rentoutunut olo, saanut kaikkea tuoda teille ammattilaisille. Mun mielestä toi oli hyvä toi kysymys toi, koska ainahan me, nyt me ollaan paljon puhuttu siitä, että mitä sulle kuuluu, ihan hyvää, mikä on se perusvastaus, niin toi mitä sanoit, että mistä sä oot vaikka viime aikoina murehtinut.
Että mennäänkin niin kuin, päästään vähän syvemmälle saman tien, niin toi on ainakin semmoinen tärkeä asia, mitä ehkä voisin kysyä lapsiltani tässä.
Nea
Mulla jäi jotenkin kutittelemaan toi Zahran yhteisöllisyyden perään kuuluttaminen. Se kutittelee mun aivoja, mutta se ei muodostu ajatukseksi, niin musta tuntuu, että mä jään jotenkin miettimään sitä tämän keskustelun jälkeen.
Efe
Kiitos Nea. Zahra?
Zahra
Mullakin varmaan jäi samat asiat, mitä Villelläki, että me ollaan itse pähkäilty töissä, että miten sitä voisi muotoilla, sitä ”mitä kuuluu”, koska se on semmoinen, mitä me kuullaan pienestä asti, että mitä kuuluu. Ja sitten siihen on aina samaa vastaus, että hyvä kuuluu, että tavallaan vähän niin kuin small talkkia, että sitä vaan kysytään, että sitten jollain tavalla voisi kysyäkin eri tavalla. Ja mä luulen, että jos meidän vanhemmilta kysyisi yhtäkkiä meidän vaikka neuvolan työntekijä kysyisikin, että mitä murheita sulla on, niin mä luulen, että se vanhempikin ehkä vähän säpsähtäisi, että hän ei ole ehkä odottanut semmoista kysymystä, että on varmaan odottanut sitten, että aina, että mitä kuuluu ja hyvä kuuluu.
Mutta se jää. Se on ehkä semmoinen, mitä mä voin viedä töihin tonne tiimille vähän pähkäiltäväksi.
Efe
Ville, Nea, Zahra, kiitos paljon, kun otit tän ajan ja lähdit mukaan tähän keskusteluun. On ollut mieletöntä kuulla sun ajatuksia ja saada jakaa tää hetki.
Kun puhumme saavutettavasta tuesta, puhumme lopulta paljon suuremmasta asiasta kuin palveluista. Puhumme siitä, toteutuvatko lasten oikeudet arjessa. Tuleeko lapsi kuulluksi ja kohdataanko perheet sellaisina kuin he ovat.
Arvokas lapsuus rakentuu monista pienistä asioista. Turvallisista aikuisista ja ympäristöstä, kuulluksi tulemisesta, kohtaamisesta ja siitä, ettei jää yksin huoliensa kanssa. Ehkä tämän keskustelun tärkein kysymys onkin se, mitä kukin meistä voi omassa roolissaan tehdä, jotta tuki olisi saavutettavampaa, palvelut yhdenvertaisempia ja lapsen ääni paremmin kuuluva.
Minä olen Efe Evwaraye ja tämä oli Vaikuttavia kohtaamisia. Kiitos, kun kuuntelit.
Jakson lopussa kitaramusiikkia.
