Jakso 1: Turvallinen nuoruus
Alkumusiikki kitaralla
Juontaja Efe: Tervetuloa Vaikuttavia kohtaamisia -podcastin pariin. Tämä podcast haluaa tuoda esiin lasten, nuorten ja perheiden arkeen ja hyvinvointiin liittyviä aiheita, mutta ennen kaikkea pysähtyy niiden äärelle. Emme etsi nopeita vastauksia tai valmiita ratkaisuja, vaan rakennamme ymmärrystä yhdessä dialogin kautta.
Aika, jossa elämme herättää paljon kysymyksiä turvallisuudesta. Uutiset, kriisit, paineet ja odotukset heijastuvat myös nuorten arkeen. Samalla me puhumme yhä enemmän nuorten hyvinvoinnista, mielenterveydestä ja tulevaisuususkosta.
Mutta pysähdymmekö riittävästi kuuntelemaan miltä turvallisuus tuntuu nuoren näkökulmasta? Tässä jaksossa emme tarjoa valmiita vastauksia, vaan pysähdymme aiheen äärelle yhdessä. Minä olen Efe Evwarayeja kutsun sinut mukaan seuraamaan tätä keskustelua turvallisesta nuoruudesta. Tänään meidän kanssamme on keskustelemassa kolme keskustelijaa tästä aiheesta.
Olisinkin tässä vaiheessa mielenkiintoista kuulla, että ketä meitä on tänään täällä paikalla. Voidaan käydä tiivis esittäytymiskierros. Minun kysymys kuuluu sinulle ehkä tässä kohtaa, että millä tavoin sinä kytkeydyt tähän meidän keskustelun teemaan.
Sen lisäksi, että kerrot, että kuka olet. Lähdetään tästä vaikka Miikasta liikkeelle.
Miika: Kiitos ja erittäin ihanaa olla tänään täällä puhumassa jollain tavalla sitten tärkeimmästä.
Minun nimi on Miika Niemelä ja toimin tällä hetkellä lasten ja nuorten keskuksessa Folkin terapiahankkeen projektipäällikkönä. Liityn tähän kovin vahvasti. Minulla on noin neljännesvuosista työuraa takana.
Se on oikeastaan kaikki ollut jotenkin siinä nuorten turvallisen kasvun ympärillä ja ennaltaehkäisevissä palveluissa. Ajattelen, että jos minulla jostain on jotain sanottavaa, niin varmasti tästä. On tosi hyvä olla teidän kanssa tänään täällä.
Efe: Mahtavaa. Hienoa, kun olet päässyt mukaan, Miika. Tervetuloa.
Kiitos.
Sitten meillä on myös studiossa Miikan vieressä istunut Hamdi. Hamdi, moi.
Hamdi: Moikka, moi. Minunkin puolestani kiitoksia paljon kutsusta. Ihana olla täällä.
Minun nimi on Hamdi Mohamed Hagi Ali ja olen nuorisohjaaja Helsingin tyttöjen talolla. Miten minä kytkeydyn tähän aiheeseen? Tosi hyvä kysymys. Teen työtä nuorten kanssa, nuorten parissa.Koen olevani vielä nuori myös.
Efe: Hienoa, kun olet täällä. Tervetuloa mukaan, Hamdi.
Hamdi: Kiitos.
Efe: Studiossa Hamdian vastapäätä minun vieressä istuu Sini. Moi, Sini.
Sini: Moikka. Kiitos paljon minunkin puolestani. Tosi kiva olla täällä keskustelemassa teidän kanssa tärkeästä aiheesta.
Olen vissiinkin se tietynlainen virkamies kiintiön edustaja tässä kokonaisuudessa. Tulen todellakin sisäministeriöstä, hallinto- ja kehittämisosastolta ja strategia- ja kehittämisyksiköstä. Olkoon tuokin pitkä rimpsu esimerkki siitä, että todellakin virkamiesputkessa ollaan.
Työskentelen erityisasiantuntijana ja ehkä minun roolista sen verran, että meillä on sisäisen turvallisuuden paketti yleensä aika toimialakohtainen, siilomainen. Kaikki ne rajaturvallisuuksineen, poliiseineen ja pelastustoimineen. Mutta sitten tämä minun yksikön tehtävä on tarkastella sisäistä turvallisuutta holistisemmin.
Eli katsotaan sitä koko kokonaisuutta. Siihen tietenkin liittyy hyvin keskeisesti meidän väestö ja eri väestöryhmät. Sitä kautta myöskin lasten ja nuorten turvallisuus on tullut hyvinkin tutuksi tässä vuosien varrella työni parissa.
Ehkä nyt viimeisin kytkös on yhteistyö, mitä ollaan tehty Helsingin yliopiston ja Sitran kanssa. Ollaan rakennettu uudenlaista konseptia yhteiskunnallisesta turvallisuudesta perinteisemmän turvallisuuskäsityksen rinnalle. Eli tavallaan niitä katvealueita, joita ei ehkä aiemmin ole niinkään huomioitu keskustelussa laajemmin yhteiskunnassa.
Varsinkin nyt, kun Efekin hyvin nostit esille sen, että turvallisuuskeskustelu on kyllä voimistunut, mutta se keskittyy meillä hyvin pitkäalaisesti siihen kovaan turvallisuuteen. Nyt juurikin tämä, että mitä meiltä jää keskustelusta huomioimatta. Sitä kautta tämä lasten ja nuorten erityisrooli on itsellä ollut hyvinkin keskiössä.
Efe: Mahtavaa, kun olet täällä. Tervetuloa myös sinulle, Sini. Oikein lämpimästi tervetuloa vielä kaikille.
Tämän podcastin tuottavat lasten, nuorten ja perheiden osallisuuden koordinaatio yhteistyössä erätaukosäätiön kanssa. Itse tulen siis erätaukosäätiöstä. Olennainen osa erätaukoa on myöskin rakentavan keskustelun pelisäännöt, jotka tukevat keskustelua ja ennen kaikkea mahdollistavat ja vapauttavat dialogin käymistä.
Ne ovat neljä kohtaa. Tehdään tiettäväksi se, että nämä on käyty etukäteen läpi meidän osallistujien kanssa, mutta jotta myöskin sinä kuulija tulet tietoiseksi, niin käydään myöskin nämä kohta kohdalta nopeasti tiiviisti läpi. Meillä on neljä kohtaa.
Ensimmäisenä kuuluu näin. Kuuntelen toisia, en keskeytä tai käynnistä sivukeskusteluja. Sen sijaan, että pohdin sitä, että mitä tulen itse sanomaan seuraavaksi, niin keskitynkin siihen, että mitä tämä puheenvuorossa oleva henkilö tällä hetkellä sanoo.
Kaksi. Kerron omia kokemuksiani ja ajatuksiani. Tuodaan ehkä sieltä kauemmas ja lähemmäksi erilaisia havaintoja ja niistä kumpuavia näkökulmia, mitä voimme tuoda tähän mukaan keskusteluun.
Kolme. Annan tilaa keskeneräisyydelle ja eri näkökulmille. Tämä on ehkä tärkeää siitä syystä, että maailman ei tarvitse olla valmis tämän keskustelun päätteeksi.
Nyt voi olla ihan kepein hartein tässä seuraavan 30 minuutin ajan.
Neljä. Kunnioitan toisia ja keskustelun luottamuksellisuutta. Luottamuksellinen tämä keskustelu ei ole, mutta kunnioitusta tässä keskustelussa on toki mukana paljon. Ja näihin me ollaan yhdessä sitouduttu myöskin keskustelun ajaksi, jotka tukevat meidän keskustelua. Lähdetään liikkeelle siten, että kuunnellaan tässä vaiheessa ääniklippi.
Tämä on nuoren kokemus liittyen turvaan ja turvallisuuden tunteeseen. Käytetään pari minuuttia siihen. Jatketaan sen jälkeen tämän pohjalta keskustelua yhdessä.
Nuoren puheenvuoro:
Kun mietin sitä, mikä luo turvaa mun arjessa, niin ehkä tärkeimpänä tulee mieleen ihmiset ympärillä. Se, että on edes muutama ihminen, jolle voi oikeasti puhua ja joiden seurassa voi olla oma itsensä ilman, että tarvitsee esittää mitään. Turvallisuuden tunnetta tuo myös se, että tietää jonkun olevan tukena silloin, kun elämässä tulee vaikeimpia hetkiä.
Mun mielestä turvallisuus rakentuu myös aika tavallisista asioista. Esimerkiksi siitä, että arjessa on jonkinlaisia rutiineja, tuttuja paikkoja ja tekemistä, jotka tuovat vakautta elämään. Itselläni myös harrastukset ja ystävien tapaaminen ovat sellaisia asioita, jotka lisäävät turvallisuuden tunnetta ja hyvinvointia.
Turvattomuutta taas voi aiheuttaa esimerkiksi yksinäisyys tai tunne siitä, ettei tule kuulluksi. Joskus myös tulevaisuus voi tuntua epävarmalta, varsinkin nuorena, kun pitäisi tehdä niin paljon päätöksiä, eikä aina tiedä, mikä olisi oikea suunta. Lisäksi nykyään somessa näkee jatkuvasti muiden elämää ja välillä siitä voi tulla paineita tai tunne, että ei itse ole tarpeeksi hyvä.
Mulle turvallinen nuoruus ei tarkoita sitä, että kaikki olisi aina hyvin tai ettei ikinä kohtaisi mitään vaikeuksia. Turvallinen nuoruus on enemmänkin minulle sitä, että vaikeuksien keskellä on ihmisiä, joilta voi pyytää apua, eikä tarvitse selvitä kaikessa yksin. Kun kokee tulemansa hyväksytyksi ja kuulluksi omana itsenään, syntyy sellainen tunne, että on turvallista kasvaa, oppia ja tehdä myös virheitä.
Mun mielestä juuri se on yksi tärkeimmistä asioista nuoruudessa.
Efe: Näin. Tässä kuultiin kokemusääni, joka käsitteli turvattomuutta, turvallisuutta ja Sininkin aikaisemmin mainitsemaa turvallisuuden tunnetta.
Jatketaan keskustelussa eteenpäin siten, että esitän seuraavan kysymyksen. Mun kysymys kuuluu, että mitä pohdintoja tämä juuri kuultu ääniklippi sinussa herätti? Minkälaisia ajatuksia tämä toi sinun mieleen? Lähdetään sillä liikkeellä. Voit tarttua tässä vaiheessa vaikka yhteen ajatukseen ja lähdetään sillä liikkeelle.
Miika: No mä voin aloittaa. Kyllähän mä tuolta nostan se yksinäisyyden. Jos mä ajattelen omaa työuraani, niin kyllä se yksinäisyys tai yksin oleminen on ollut yksi suurimpia turvattomuuden juurisyitä.
Se luo myös samalla sellaista sukupolvien välistä ylisukupolvista yksinäisyyttä. Jos äiti on ollut yksinäinen tai isä, niin usein se siirtyy sinne seuraavaan sukupolveen. Ajattelen, että silloin sen turvallisuuden kokemuksen tuottamista siinä, että jos me pystytään liittymään johonkin yhteisöön, niin se on valtavaa turvallisuuden tunnetta huomata, että musta välitetään. Mussa ei ole mitään vikaa. Mun kanssa halutaan olla. Mä ajattelen, että se oli todella hyvin sanottu tuossa nuoren puheenvuorossa, että kyllä se meidän yksinäisyys on myös työntekijälle hirveän raskasta.
Ei se ole kuitenkaan sellainen taikatemppu, mutta mä ajattelen, että sen mä haluaisin tuosta nostaa.
Efe: Kiitos Miika. Sini, ole hyvä.
Sini: Mä tartun tuohon kanssa, että kyllä yksinäisyys ehdottomasti on se kärkikokemus. Ehkä kontekstualisoisin vielä laaja-alaisempiin ilmiöihin, mistä asiantuntijakeskusteluissa puhutaan, eli osallisuuden tunteesta. Ja sitten toisaalta siinä rinnalla kulkevasta luottamuksen kokemuksesta.
Ne on mun mielestä ne kaksi kaikista olennaisinta pilaria näissä keskusteluissa. Ne näkyvät niin lapsilla ja nuorilla kuin ne näkyvät niin ikääntyneillä kuin työssä olevilla ihmisillä. Eli se tavallaan on semmoinen läpi ihmisyyden kulkeva rooli ja se meidän paikan löytäminen ja ylipäätään se kuulumisen tunne, mikä meillä on tässä meidän yhteisössä.
Me nähtiin korona-aikana, kun tehtiin tutkimusta turvallisuuden tunteesta, että pelkkä naapurisuhde pystyi olemaan suojaava tekijä ihmisillä sen kriisin aikana, kun eristäydyttiin koteihin. Että se, että löytyi joku kiintopiste sieltä, että on joku, joka tulee auttamaan, jos tarvitsee apua tai ylipäätään joku, jonka kanssa voi jakaa niitä kokemuksia. Nyt näissä keskusteluissa, kun puhutaan siitä, että yksinäisyyden tunne lisääntyy, meillä on eri väestöryhmissä, mutta mitä voimallisemmin myös eriytyminen rupeaa konkretisoitumaan.
Eli emme erottaudu pelkästään perinteisten muuttujien, kuten ikäryhmien tai sukupuolen kautta, vaan siihen rupeaa tulemaan alueelliset erot. Siihen rupeaa tulemaan meidän sosiaalisen median eri kulutusryhmät, missä me ollaan ja koko ajan voimistuu se kuplautuminen. Mitä tapahtuu silloin luottamukselle? Varsinkin tällainen pohjainen ajatus pohjoismaalaisesta yhteiskunnallisesta luottamuksesta, joka on kannatellut meitä pitkään.
Pienin resurssein on virkamieskuntakin pystynyt tekemään poliisityötään, koska on ollut luottamus poliisin ja kansalaisen välillä. Mitä tapahtuu luottamukselle ja mitä tapahtuu sille meidän sosiaaliselle koheesiolle, mikä on pienen väestön etu ollut erilaisissa kriisitilanteissa? Mielestäni tämä puheenvuoro oli jo siitä erittäin hyvä esimerkki.
Efe: Kiitos Sini. Hamdi, ole hyvä.
Hamdi: Samaa mieltä, mitä sanottiin, molemmat. Itsekin huomaan nuoriso-ohjaajana, että suurin osalla nuorista on toi yksinäisyysongelma.
Kun keskustelen heidän kanssaan, niin usein yksinäisyys on loppupiste. Sitä on edeltänyt tietyt, esimerkiksi joillain on taustalla koulukiusaaminen. Joillain on taustalla syrjintää. Joillakin nuorilla on taustalla perheongelmat, joillakin taloudelliset ongelmat. Kun kaikki kuorma tulee nuorelle ja tuntuu, että ei ole omaa paikkaa, ei ole yhteisöä, ei ole mitään, niin sitten lukittaudutaan muulta maailmalta.
Usein huomaa, että on helppo huomata työssäkin, kun tulee vaikka nuori. Jos on yksinäinen, niin usein ei välttämättä uskalla katsoa silmiin. Katsoo maahan ja on vaikka jotain aktiviteetteja ja toimintoja, niin yrittää sanoa, että haluatko tulla mukaan.
Yksinäinen nuori ei uskalla olla muiden nuorten kanssa. Jotenkin koko ajan sulkeutuu ja on omassa maailmassaan. Huomaa, että jos vaikka yksi kertakin uskaltaa mennä istumaan muiden nuorten viereen, niin ei välttämättä keskustele heidän kanssaan, ei pelaa, ei mitään.
On siinä lähettyvillä, missä on ihmisiä. Sitten huomaa, että menee vaikka pari viikkoa, menee kuukausi. Yhtäkkiä näkee, että se sama nuori keskustelee. Jotenkin on löytänyt sen turvallisen paikan. Sanoisin, että tuo yhteisöllisyys, mitä esimerkiksi Miika mainitsi, on tärkeä pointti.
Efe: Kiitos Hamdi. Mitä ajatuksia toistenne puheenvuorosta nousee?
Miika: Luulen, että me olemme aika yksimielisiä. Ajattelen, että on helppo kaikkien liittyä tähän siinä mielessä, että kaikki tuohan on totta. Samaan aikaan jotenkin itsellä nousee se ajatus siitä, että puhutaan myös tällä hetkellä hirveän paljon tulevaisuususkosta ja siitä, kuinka vähäistä se on nuorilla erityisesti.
Ajattelen, että siihen on kyllä syynsä. Jos me ajatellaan tätä aikaa, mitä me nyt eletään. Mä olen syntynyt 70-luvun puolessavälissä. Tällaista aikaa mun elämän varrella ei ole ollut, missä me nyt ollaan. Sodan uhka, ilmastokriisi. Myös mainittu pandemia tuolla taustalla.
Me tarvitaan konkretiaa, me tarvitaan arvokkaita päämääriä, me tarvitaan toimintaa ja osallisuutta nuorelle. Se ei riitä tässä kohtaa, että me sanotaan, että kyllä kaikki kääntyy hyväksi tai kyllä meillä on toivoa. Kun ei ole välttämättä mitään perusteita siihen? Mutta jos me osallistetaan, jos me lisätään sitä toimijuutta ja lähdetään tekemään.
Täällä nousi esimerkiksi rinnallakulkijuusrooli. Se on se ratkaisu siihen ja annetaan myös sitä valtaa nuorille käyttää niitä kykyjä, mitä heillä siinä kohtaa on. Mutta se pelkkä ajatus siitä, että kyllä kaikki kääntyy hyväksi, ei tällä hetkellä ole kovin relevantti lausahdus.
Efe: Kiitos. Ole hyvä, Sini.
Sini: Mielestäni on hirveän mielenkiintoista, kun nostit tuon ikäpolvikokemuksen, että sä varmasti jo työsi puolestakin pystyt kontekstualisoimaan sitä, että nuoret elää tällä hetkellä hyvin poikkeuksellisessa ympäristössä.
Ja se selittää nimenomaan tämän tulevaisuususkon heikkenemistä. Mä itse olen ehkä just tämän turvallisuuskehyksen kautta ollut hyvin moninaisissa tilaisuuksissa ja mulle on tullut itse asiassa se mielikuva, että sukupolvien välillä ei ole välttämättä tuota ymmärrystä nuorten erityisasemasta. Eli on puhuttu just siitä, että 70-luvulla on ollut jo tietoisuus ilmastonmuutoksesta hyvinkin voimallisena ja uhkakuvat siellä ja toisaalta taas köyhyys on ollut aivan erilaisen voimakasta siinä vaiheessa. Ja poliittiset ristiriidat ja what not ja on ollut kylmän sodan uhka kuitenkin läsnä olevana siinä. Se on ollut se kysymys enemmänkin sitä, että mikä nyt on niin erityistä.
Mikä nuorten resilienssissä, henkisessä kriisinkestävyydessä on nyt sellaista, joka aiheuttaa tätä pahoinvointia, koska on niitä kriisejä ollut aiemminkin pinoutuneena. Ja mun mielestä tämä on oivallinen aasinsilta siihen, että kun lähdetään miettimään, että mikä tosiaankin on muuttunut. Mikä tässä yhteiskunnassa on nyt tässä uudenlainen elementti, joka voimistaa sitä.
Mikä nimenomaan nakertaa sitä tunnetta siitä pärjäävyydestä. Ja tuossakin tuli tuossa puheklipissä esille se, että omat voimavarat. Että ihmisethän toivoo, nuoretkin toivoo, että omilla työvälineillä ei aina sillä, että joku tekee intervention ja tulee ohjaamaan johonkin suuntaan.
Vaan halutaan itse löytää niitä ratkaisukeskeisiä toimenpiteitä ja voimavaroja itsestä. Niin mikä se on se, mikä puuttuu. Ja kyllä mä ajattelen, että informaatioyhteiskunta, informaatioympäristö on se yksi keskeinen roolitus tässä asiassa.
Ja siitä täytyy aina puhua rinnakkain. Me ei eletä enää pelkästään tässä fyysisessä maailmassa ja tässä niin kuin, sanotaanko, että hitaiden uutistulvien maailmassa. Vaan nyt ollaan jatkuvasti myös virtuaaliyhteiskunnassa ja siinä se informaatio on jatkuvaa.
Ne virrat on jatkuvia ja siellä on myöskin erilaisia tahoja, jotka koittavat sitten tehdä omia valtakamppailujaan ja elementtejä, kaupallisia, instrumentaalisia juttuja. Niin sen kokeisin erittäin tärkeäksi nostoksi tähän keskusteluun myöskin.
Efe: Kiitos Sini.
Mä poimin tästä sen, Hamdi aikaisemmin mainitsit, jotenkin muotoilit sen tällä tavalla, että yksinäisyys näyttäytyy tällä hetkellä jotenkin nuoren kohdalla ikään kuin sellaisena päätepysäkkinä tai loppupisteenä. Se on seuraus, jota on edeltänyt erilaisia asioita. Tapahtumasarja, voi olla kiusaaminen, voi olla verkkoympäristössä tapahtunut kiusaaminen.
Ehkä linkitän sen myöskin tähän Sini, minkä sä nostit juuri esiin tässä keskustelussa. Ehkä mun kysymys kuuluu, että onko jotain sellaisia asioita, jotka korostuu tosi paljon tällä hetkellä, mitkä ruokkii sitä, että me puhutaan kuplautumisesta tai yksinäisyyden tiestä. Mitkä selkeästi sun nähdäksesi, onko sulla havaintoja sun toimintaympäristössä, että tällaisia haasteita meillä tällä hetkellä on ja ne nostaa jatkuvasti päätään täällä. Onko meillä jotain sellaisia, mitkä korostuu muiden yli?
Miika: Varmasti on ja tietenkin on. Mä jotenkin ajattelen sitä niin, että mä katsoisin täältä meidän aikuisten roolista. Myöskin sitä, mikä mun mielestä hyvin tuossa nuoren ääniklippilläkin nousee, että ei elämä mene niin, että mitään tavallaan kriisiä ei tule tai tapahdu.
Sini nostin resilienssin tässä hyvänä esimerkkinä siitä, jolloin tavallaan se toimijuus näkyy mun mielestä myös siinä, että meidän elämään kuuluu ne kriisit, mutta niistä voi selvitä. Silloin tulee tavallaan sitä toiveikkuutta, siihen tulee niitä käytännön työkaluja. Ehkä mä haluaisin myös tähän nostaa sen, että nyt some nousee joka viikko jostain. Viime viikolla viimeksi, että vahva tunnistautuminen ja somet kiinni kaikilta. Nyt meidän täytyy muistaa, että missä ajassa me eletään. Me ei varmaan pystytä siihen, että se ihan totaalisesti tavallaan pannaan lasten ja nuorten somet kiinni.
Jolloin me puhutaan, että meidän täytyy sitten opettaa ja kasvattaa sitä mediakriittisyyttä. Mä vähän palaan tuolta Sinin ajatukseen meidän 70-luvulla syntyneiden, niin meillä oli puoliyhdeksän uutiset ja eihän me tiedetty mistään mitään. Kaikki oli kauhean kaukana ja silti niitä samoja asioita silloinkin tapahtui.
Mä ajattelin, että meidän pitää valita ja hallita niitä asioita, mitä me pystytään hallitsemaan. Sitä kautta tietenkin luoda sitä turvallisuutta. Nuoret on tosi valveutuneita myös löytämään ja etsimään sekä hyviä että huonoja asioita tästä mediavirasta, joka on siis koko ajan meillä iholla.
Varmaan mitään yksittäistä syytä siihen ei ole. Kyllä yksinäisyyttä on varmasti ollut aina ja tulee valitettavasti varmasti olemaankin.
Sini: Ehkä mä itse ajattelen, että yksi kärkinäkymä tähän kaikkeen on se nimenomaan tämä informaatioympäristön muutoksen kautta esille tuleva asenne- ja arvomaailmojen erilaisuus.
Ja tietyllä tavalla se, että miten tietyt algoritmit ja markkinologiikat ja toisaalta myös poliittiset intressit korostaa niitä vastakkainasetelmia tässä yhtälössä. Mä olin itse tuossa yhdellä kurssilla kevään ajan ja siinä oli nuorten ääniä paljonkin esillä sen koko kokonaisuuden aikana. Ja oli jännä huomata, että 15-vuotiaat jo joutuvat identifioimaan itseään esimerkiksi vihervassareiksi ja tekemään sitä jakolinjaa toiseen puoleen.
Sitten on nämä meidän luokan toiset, jotka edustavat sitä toisella puolella olevaa ryhmittymää. Mietin itseäni 15-vuotiaana, että mun ajatusmaailmahan kehitty päivä päivältä ja saattoi myös vaihdella hyvin radikaalisti. Että se oli yhtenä päivänä sitä ja sitten tuli tietoa lisää ja sitten muuttui mihinkäkin.
Että tietyllä tavalla tämmöinen itsensä lokeroon asettaminen jo nuorena, poliitisoituminen itse jo nuorena. Toki nuoret on aina olleet myöskin radikaaleja ja myöskin poliitisoituneita, ei siitä ja se kuuluukin asiaan. Mutta tarkoitan ehkä enemmänkin sitä, että ne vastakkainasetelmat tulevat jo itse asiassa hyvin nuorilla esiin.
Se on jo siellä koulumaailmassa olevana, että se ei ole vaan sitä aikuisten rähinöintiä keskustelupalstoilla tai poliitikkojen vastakkainasettelua sitten julkisessa kansallisessa mediassa, vaan nämä roolitukset valuvat meillä läpi yhteiskunnan ja mitkä on sen seuraukset, että me siellä jo tehdään sitä kahtia jakautumista tyttöjen ja poikien välillä. Esimerkiksi tytöt liberaalimpia tilastojen mukaisesti ja perustaa näitä pehmeämpiä arvoja. Sitten pojilla taas konservatiivista ja kansallismielistä asennemaailmaa.
Kyllä mun mielestä se on se avain juttu, mihin meidän pitäisi lähteä puuttumaan. Mä olen ihan samaa mieltä siitä, että ei se ratkaisu tule sillä, että kielletään some. Se ei poista sitä ongelmaa, koska me nähdään se jo, että vanhemmillakin ikäpolvilla on ihan samanlainen jakolinja, vaan enemmänkin pitäisi lähteä miettimään sitä, että miten sitä koheesiota rakennetaan.
Mitkä on niitä siltoja eri väestöryhmien välillä? Mitkä on niitä meidän riittäviä yhteisiä arvoja, jonka alle kaikki voidaan Suomessa asettua? Mikä se on se tämä nykypäivän yhteiskunta, joka olisi puolustamisen arvosta? Sinne mä jotenkin lähtisin sitä ankkurointia tekemään.
Efe: Kiitos. Hamdi, ole hyvä.
Hamdi: Sosiaalisesta mediasta. Toi on totta, ettei me päästä siitä eroon. Totta kai siellä on hyviä ja huonoja puolia, mutta jo huomaa nuorilla, että pitää opettaa sitä medialukutaitoa jollain tavalla. Uskotko kaikkea, mitä näet TikTokissa? Mitä kannattaa uskoa ja mitä ei? Kannattaako tehdä myöhemmin omaa taustatyötä? Joskus kohtaa nuoria, joilla on vähän erilaiset mielipiteet. Sitten on vähän että, mitä olet kuunnellut, mitä olet katsonut. Minusta tuntuu, että sitäkin ohjaa jollain tavalla se yksinäisyys ja halu kuulua johonkin ryhmään tai johonkin yhteisöön.
Jos löytää jonkun sellaisen vähän villimmän ryhmän jostain TikTokista, niin sekin, että nuorella on se idea, että vaikka nämä ideat eivät ole ihan mitä itse välttämättä ajattelen, mutta nyt on sentään osa jotain. Se yksinäisyys näkyy sitten sielläkin.
Efe: Kiitos Hamdi.
Olisi monta kysymystä, mitä me voitaisiin käsitellä vielä. Yksi kuitenkin, mikä minulla tulee mieleen. Ajattelen, jos ajatellaan yhteiskunnan kehittämistä nimenomaan parempaan suuntaan.
Me tuodaan sellainen toiveikkuusnäkökulma tähän. Me ollaan tuossa ääniklipissäkin nousi ja sitten myöskin tässä keskustelussa noussut ihmissuhteet ja niiden merkitys ja vaikka kuuluminen johonkin porukkaan. Mitä semmoista jo olemassa olevaa ikään kuin hyvää meillä on, jota meidän on helppo lisätä, jotta turvallisuuden tunne, vaikkapa nyt nuortenkin keskuudessa, vahvistuisi? Mitä semmoista olemassa olevaa hyvää meillä jo on? Mitä meidän ei tarvitse ikään kuin keksiä uudestaan, jotta me voidaan vahvistaa turvallisuuden tunnetta yhteiskunnassa?
Joo, Sini ole hyvä.
Sini: Mulle tulee mieleen juurikin tämä mun keväinen kurssi, joka on ollut omien ajatuksien päällä. Se oli siis Sitran järjestämä kestävän talouspolitiikan johtamiskurssi, jossa oli kansanedustajista lähtien eri yhteiskunnallisiin vaikuttajiin ja asiantuntijoihin eri edustajia paikalla. Se oli mielenkiintoinen siksi, että se oli intensiivikurssi, joka pakotti hyvin erilaiset ihmiset hyvin erilaisista purkeistaan tulemaan yhteen ja viettämään välillä aina tämmöisiä ihan kolmen päivän jaksoja, yöt mukaan lukien keskenään.
Me suunniteltiin siinä tulevan hallitusohjelman tämmöistä hypoteettista budjettia, eli mentiin ihan syvälle taloussuunnitteluun. Ironia oli siinä, että kun me vietimme niin intensiivisesti aikaa yhdessä, niin yhtäkkiä meillä alkoi löytymään se yhteinen suunta. Sitten ruvettiinkin yhteen sovittamaan ja siellä ei ollut puoluerajoja ja siellä ei ollut mitään asiantuntijarajoja tai ihmisrajoja yhtään mistään, vaikka sinänsä tittelit ja oletusarvot kyllä varmasti osoitti vastakkainasettelua.
Siinä tulee se kohtaamisen tärkeys ja toisaalta taas se voimavara, mikä meillä ihmisillä on niissä kohtaamisissa. Eli jos me pystytään järjestämään tilaisuuksia, missä me oikeasti olemme läsnä ilman, että siinä on ärsykkeitä, ilman, että siinä on mitään vaikutusperiä tai motivaatioita, niin kyllä ihmisillä on sellainen synnynnäinen sosiaalinen roolitus, joka sitten ajaa meitä siihen, että löydetään yhtenäinen missio ja me rupeamme löytämään yhtenäisiä keinoja, jotka sopivat kaikille. Mielestäni se on niin kuin, se unohtuu tässä maailmassa.
Meillä on viranomaisputkissakin, meillä on asiantuntijalausuntoja ja pyydetään aina mielipiteitä, tehdään nopeita päätöksiä nykyään valtaviin asioihin ja tavallaan ollaan itse rakennettu sosiaaliset konstruktiot, jotka tekevät meistä aika epäinhimillisiä, että saattaa unohtua kokonaiset väestöryhmät päätöksenteosta tai sitten tehdään jotakin sellaisia hätäammuntoja ja joudutaan perustelemaan niitä, koska ei vaan ollut aikaa tai ei vain ollut resursseja tai jouduttiin säästämään. Mielestäni meidän pitäisi mennä niiden perinteisten arvojen taakse, että mikä on se meidän yhtenäisyyden pointti, miksi me ollaan kansakuntana tämä, mitkä on meidän perustat sille ja sitten se, että kokoonnuttaisiin yhä enemmän siihen, että mitä me voidaan tehdä yhdessä sen asian eteen, sen sijaan, että me vaan koko ajan rikotaan toisiamme ja rakennetaan niitä erillisiä ryhmittymiä, etten ainakaan sinun kanssa käy tätä keskustelua tai ole jotenkin vastakkain. Mielestäni sellainen perusinhimillisyys, niin sitä jotenkin takaisin, että kyllä ne ratkaisut löytyvät.
Tuossakin kurssilla, jossa vain lyhyeksi ajaksi intensiivisesti paketoitiin porukkaa, niin johon rupesi budjettia ja mahdollisuuksia syntymään, eikä tilanne edes Suomen talouden näkökulmasta näyttänyt enää niin mustalta. Mielestäni se on se kertova esimerkki.
Efe: Kiitos. Hamdi, ole hyvä.
Hamdi: Haluan jatkaa tuosta kohtaamisesta itsekin. Se on tosi simppeli asia loppujen lopuksi.
Meilläkin on nyt talolla sellainen perus, että nuori tulee hissistä. Ollaan siinä ovella, hei, moi, hymyhuulilla. Että sille nuorelle tulee sellainen tervetullut olo, eikä että jos tulee ensimmäistä kertaa käymään, tulee hissistä, että ei ole ketään siellä. Sitten on se, että okei, mihin minä kävelin. Ihan perustommoinen.
Toinen, että oikeasti nuorilla tulee semmoinen olo, että okei, jos se vaikka nyt kertoo jotain, niin oikeasti, että välittää, eikä ole vain semmoista, että okei, kuuntelee vähän puolikorvalla, vaan oikeasti antaa sitä aikaa sille ihmiselle ja yrittää, vaikka välttämättä jos ei ymmärrä tai jos ei osaa auttaa, mutta sitten on, että okei, hei, istutaan alas, keskustellaan.
Okei, en välttämättä tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä, mutta selvitetään yhdessä seuraavat askeleet. Se kohtaaminen on se pääasia, ja se ei ole mikään uusi asia. Ei meidän tarvitse keksiä sitä pyörää uudelleen, mutta sitä vaan vähän enemmän.
Miika: Tuohon on kauhean helppo liittyä molempien sekä Sinin että Hamdin puheenvuoroihin. Ajattelen, että joka ikinen kohtaaminen, missä on lämpöä, jää mieleen. Niiden merkitys on isompi, mitä me osataan ehkä ymmärtää, koska silloin, kun sinulla on se tervetullut olo, niin et myöskään halua olla pois.
Sitten siihen, mikä jo toimii, tai mitä me ehkä vähän pelätään, nyt puhuu tämmöinen 50-setämies, joka ei ole mitenkään kasvanut missään digitaalisessa ajassa tai viettänyt lapsuutta, niin kyllä meidän pitää myös kuulla nuoria siinä kohtaa. Nuorilla on, ihan empiirisesti puhun nyt, tarve, että ne haluaa keskustella ja jutella aikuisten kanssa. Mutta se ei konkretisoidu välttämättä sillä, että ne tulee sinne paikalle fyysisesti.
Meillä on tosi toimivia ja hyviä ajatuksia. Meidän täytyy jotenkin olla rohkea sen verkonkin kanssa tai internetin kanssa, jossa tietenkin meidän pitää rakentaa se rakenne sellaiseksi, että meillä on hyvät aikuiset siellä. Sitä kautta taas ajattelen, että se yhteisöllisyys, mistä Sini aloitit, ja jotenkin se, että riisutaan tittelit ja ne omat agendat, vaan pohditaan yhdessä, mihin päästään eteenpäin.
Jotenkin uskalletaan muuttaa myös sitä suuntaa. Ajattelen, että se luo turvallisuutta. Meidän nuoret elää siellä netissä. Niin se vaan on. Jos ne sieltä löytävät sen turvallisuuden kontaktin ja turvallisen ympäristön puhua, niin se on yhtä arvokasta siinä tilanteessa kuin se live-kohtaaminenkin. Mun mielestä nämä ei sulje toisiaan millään tavalla pois.
Efe: Kiitos, Miika. Mulla tulee mieleen, mä käyn mielessäni läpi tätä meidän keskustelua. Sitten tuli keskustelun alkupuolella mainituksi luottamus.
Ja tässä jotenkin itse poimin tästä sen, että ei pelkästään ihmisten ja instituutioiden välinen luottamus, vaan ennen kaikkea ihmisten ja ihmisryhmien välinen luottamus yhtä lailla. Että se on ihan keskiössä, jos tulkitsin oikein. Mulla on esittää sulle vielä yksi kysymys. Ja mun kysymys kuuluu, että mitä sä viet tästä keskustelusta mukaasi arjen kohtaamisiin? Mä ajattelen, että mä ehkä vien sen ajatuksen tästä, että ei meillä tarvi olla niitä ratkaisuja. Että ehkä jotenkin kauhean kaunista ja tärkeintä olisi, että ihmetellään yhdessä. Ja opitaan toisiltaan.
Efe: Kiitos, Miika.
Hamdi: Mä ehkä vien sen mukaan, mitä Sini tuossa aikaisemmin sanoi. Että joskus se on tosi epämukavaa olla ihmisten kanssa, jotka on tosi erilaisia.
Ja sitten siinä on aina vähän myöskin tietynlainen pelko. Että oikeasti uskaltaa olla ihmisten kanssa, joilla on ihan eri kuva maailmasta. Ja ehkä sitten sieltä löytyy ihminen ihmiselle jotain sellaista yhteistä.
Sini: Joo, mä ite ajattelen, että tää voimistaa mulle jo ehkä sellaista aiempaa käsitystä, mikä on ollut tästä tilanteesta. Elikkä nimenomaan, että osallisuus voi syntyä siitäkin, että ollaan hiljaa ja jaetaan tilannekuvaa. Ei se aina vaadi aktiivitoimenpiteitä.
Se voi olla vaan sitä saman tilan jakamista ja siellä turvalliseksi olonsa tuntemista. Ja nimenomaan sitä luottamusta, jota Efe kuvailit näissä tilanteissa. Mutta yhtä lailla mä ajattelen myöskin sitä, että kyllä siihen rinnalle vaaditaan myös rohkeutta kohdata näitä haasteita.
Ja tietyllä tavalla tunnistaa myöskin se yhteiskunnallinen muutos. Että nyt täytyy miettiä prosessin kuvia eri tavalla. Niinku just se digiympäristö hyvänä esimerkkinä.
Että emme elä enää pelkästään fyysisessä maailmassa. Ja tää vaatii myös aikuisilta sitä adaptaatiota siihen, että mennään vaikka niinku poliisin lailla pelipoliisina pelaamaan Fortnitea, jotta kohdataan ne nuoret siellä. Että kyllä täytyy sitäkin kyvykkyyttä rakentua.
Että emme voi ajatella, että maailma pyörii samalla tavalla kuin 70-luvulla pyöri. Mutta se, että mitä se vaatii, niin loppujen lopuksi se vaatii sitä samaa kuin silloinkin. Eli inhimillisyyttä.
Efe: Kiitos Sini. Sini, Hamdi, Miika. Kiitos, että pysähdyitte tämän keskustelun äärelle.
Turvallinen nuoruus ei synny yhdestä teosta tai ratkaisusta. Vaan monista pienistä hetkistä, kohtaamisista ja kokemuksista. Siitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi.
Ehkä tämän jakson jälkeen voimme jokainen hetken pohtia, miten juuri me voimme olla rakentamassa turvaa nuorille ympärillä. Minun nimi on Efe Evwaraye, ja tämä oli Vaikuttavia kohtaamisia. Kiitos, kun kuuntelit.
Jakso päättyy